Johannes nousi ja meni ovelle.
"Itsestänikö — ei — ei minulla ole mitään kerrottavaa itsestäni."
"Kellohan on jo kohta kolme", sanoi rouva Hage haukoitellen, "sinä lienet matkasta väsynyt, menkäämme levolle."
Johannes katseli seutua, hienoa sumua ajelehti kenttien yllä, tuntureilta kajasti jo heikko, kellervänharmaa sarastus.
Itsestänikö? Minkätähden hänellä ei ollut mitään kerrottavaa itsestään?
28.
Mäkien nouseminen oli raskasta, aurinko paistoi täydeltä terältä, valkoiset kivet ja matalat purot välkkyivät valoa, vasta kaadettu heinä tuoksui voimakkaasti, Johannes Hagen täytyi pysähtyä hengähtämään. Hän oli matkalla Bergeimiin Olea tervehtimään ja ajatteli lakkaamatta takaisinpalaamista.
Hän saapui pihalle, ihmisiä ei näkynyt missään. Hän istuutui hakkuutukille katselemaan. Niin, kauaksi täältä Bergeimistä näki, sen hän muisti poikuusajoiltaan, täällä oli yksinäistä, mutta ei ahdistavaa. Täällä mahtoi olla hyvä asua.
Hän käveli pihamaalla, — jokainen kaupunkilainen, jolla on suonissaan maaseudun virkamiesverta, uneksii maalle, maan pariin palaamista, niinpä niin, hänkin oli sitä unelmoinut, mutta toisinaan oli hänestä tuntunut siltä, että neljä kesäistä viikkoa riitti. Hän katseli ympärilleen; kuinka siistiä täällä oli - kuin puhaltamalla puhdistettua. Väet olivat ulkotöissä — hän huomasi heidän olevan heiniä hajoittelemassa. Hän aukaisi oven ja astui eteiseen. Talonpoikaistuvan haju tulvahti häntä vastaan.
Hän palasi takaisin pihalle ja istuutui tukille. On oikeastaan ihmeellistä, ajatteli hän, että talonpojan tuvassa on niin erikoinen haju, ja että tuo haju on niin suurimerkityksellinen. Se on seuraava Anne Sofietakin, takertuva hänen vaatteisiinsa, käsiinsä.