Tuomari meni levolle. Charlotte istui vielä hetken, hän koukisti solakan, pitkän vartalonsa aivan kaksinkerroin ja istui kädet polvien ympäri ristittyinä, miltei huomaamattomasti vavahteli hänen ruumiinsa, se oli salaista kärsimättömyyttä, avoimet silmät tuijottivat tuntureille, joilla ne eroittivat mäntymetsästä häämöittävän tien.
"Kun Johannes palaa lomaltaan, lähden minä hänen mukaansa", sanoi hän.
Rouva Hage ei heti vastannut, syksyyn mennessä heidän lukunsa siis vähenisi.
"Minä puhun isälle", sanoi hän hetken kuluttua, "onhan hänellä Anne
Sofie."
"On — jollei hän mene naimisiin Olen kanssa."
"Ole Bergeiminkö kanssa? Ei koskaan, niin typerä ei hän ole — jumala auttakoon ja varjelkoon meitä semmoisesta onnettomuudesta."
"Olea hän meni tapaamaan tansseihin", sanoi Charlotte.
"Anne Sofiestako tulisi Bergeimin emäntä", äiti ravisti päätään, "ajattelehan toki Charlotte —"
Charlotte seisoi äitinsä edessä kädet riippuen.
"Sinä et tiedä, kuinka välistä haluttaa tehdä mitä tahansa. Kun on satanut lokakuun, marraskuun ja joulukuun, voisi pistää päähän naimisiin meno vaikka oman isoisänsä isoisän kanssa, niin, melkeinpä Olen isoisän isoisän kanssa. Mutta — kesällä ei niin tehtäisi. Hyvää yötä, äitiseni —"