Ilta oli vasta tulossa, mutta sinertävää hämyä oli jo lehvistön alla, joka nyt näytti tummalta ja tiheältä, jyrkkäpiirteisinä ja värikkäinä kohousivat tunturit, pellot ja niittykaistat eroittautuivat selvästi sinisestä koivikosta, auringonlaskun valaistus värisi vielä taivaalla, mutta nopeasti hiipuen se sammui, niinkuin tuli olisi hiipunut; ja tulen hiipumista seuraa sininen, vieno hämärä. Eroitti vielä tarkasti pienenkin: harmaan aidan, punaisen portin, tien pyöränraitioineen, tuomarilan, tuomarilan valkoisen portin, rakennukset, puut, pensaat; terävästi ja selvästi eroittautuivat esineet vielä toisistaan, mutta vähitellen häivytti vaimeneva valaistus kaiken pelkiksi ääriviivoiksi, vihdoin ääriviivojenkin kajastus sammui, kaikki sulautui yhdeksi, pimeys, joka salaa oli noussut maan uumenista, näytti sulkevan kaiken syliinsä, se ei ollut valoisaa suviyön hämyä, vaan alkavaa yöpimeätä; oltiin heinäkuussa, heinäkuun loppupuolella.
Tätä katseli pastori, hän istui tienposkessa veräjän vaiheilla ja odotteli Charlottea. Leveää hattuaan piti hän käsiensä välissä, hän oli vaipunut ajatuksiin. Kesä loppuu ennenkuin sitä aavistaakaan, ja tältä kesältä oli hän toivonut niin paljon. Tuomarilassa oli uusi vieras, veli, uusi este oli hänen tiellään. Mutta näin hän ei voinut kauempaa odotella, hän ei enää jaksanut odottaa, hän oli pyytänyt jumalalta voimaa, armoa, ja hän luuli saaneensa sitä. Turvallisin mielin tunsi hän, että jumala oli antanut suostumuksensa, mutta häneltä oli puuttunut uskallusta, — jospa hän tälläkin kertaa joutuu tappiolle!
Ja kaiken lisäksi he iltaretkillään valehtelivat toisilleen, jumala antakoon anteeksi, hän sen oli aloittanut. He retkeilivät muka yhteisesti surren, mutta heidän ajatuksensa olivat aivan toisenkarvaisia. Hän tahtoi tästä kaikesta päästä, lopettaa tuosta toisesta puhumisen, nyt oli puhuttava hänestä itsestään.
Ja hänen maineensakin kärsi, olihan hän pappi, ja nyt juorusi koko seutu hänestä, se ei ollut hyvän merkki. Ympäristön taloissa oli monia naimahaluisia tyttäriä, jotka niin hyvin olisivat sopineet talonpoikaispapille, mutta hän ei huolinut ketään naimahaluisista, hän tahtoi saada hänet, hänet, joka oli toisenlainen kuin muut.
Hän näki Charlotten tulevan tuomarilasta johtavaa polkua, — hän käveli nopeasti, valoisana kajastuksena tuli Charlotte häntä kohden. Ja sittenkin: ylpeä oli hänen päänsä, kaulansa, ruumiinsa asento; hän tunsi raskaitten verien pakoittavan ja hänessä heräsi kiivas viha. Hän nousi ylös vasta Charlotten ehdittyä aivan hänen lähelleen.
"Sinä annat minun odottaa hieman liian kauan", sanoi hän matalalla äänellä.
Charlotte kohautti päätään ja katseli häntä teeskennellyn välinpitämättömästi, ihmetellen ja hieman peloissaan, odottamaton "sinä" ja äänen tumma sävy säikähdytti häntä.
"Niin, sinä annat minun odottaa, tänään kuten ennenkin", sanoi hän lähestyen Charlottea, Charlotten kepeä välinpitämättömyys raivostutti häntä, "sinä tulet, milloin sinun päähäsi pälkähtää. Sinä lähdet milloinka sinua haluttaa. Luuletko sinä voivasi pitää minua leikkikalunasi?"
"En minä ole pyytänyt teitä odottamaan", vastasi Charlotte käännähtäen sukkelasti, "en minä teitä etsi." Mutta silloin tarttui pappi hänen ranteeseensa ja puristi niin, että teki kipeätä.
"Hyvä, siispä minä etsin sinua. Ja sinä tiedät minkätähden minä sinua etsin. Tahdotko vai etkö? Tätä — tätä minä en kestä kauempaa. Yön toisensa perästä olen seisonut sinun ikkunasi edessä, vain sinua, sinua, sinua yksin minä etsin, sinut minä tahdon omistaa. Vastaa nyt, tahdotko?"