Rouva Hage seisoi yhä sillalla, pari miestä oli kuormaamassa säkkejä rattaille, muutamia pohjoisesta tulleita talonpoikia hääräili rattaitten vaiheilla. Kalastaja Niilo souti virralla, rouva Hage huusi häntä käymään talossa, jos hän saisi kaloja.
Sitten hän hieroi käsiään, haasteli hetken lahtari Lallin kanssa sian puolikkaasta, jonka hän tahtoi saada, koetti tinkiä, hieroi taas käsiään ja lähti kotiin suuri tyhjyys sydämessään.
Mutta tultuaan Sillankorvan Antin vaiheille, sanoi hän itselleen, ettei hän todellakaan saanut antaa yksinäisyydentunteelle ylivaltaa, oman itsensä ja toisten tähden, ja hän pistäytyi kauppaan ostaakseen naulan suklaata illaksi.
Anne Sofie oli seurannut hitaasti perässä, ja kukkulalla, jolta näkyi vuonolle, hän pysähtyi vielä kerran.
Kesällä ei tulisi ketään tuttua vierailemaan pappilaan, ei hänkään.
Koskiko se häneen, ei, tuntui vain hiukan omituiselta, siinä kaikki.
Se oli ollut ikäänkuin mahdollista jo niin monta vuotta, että hän oli melkein sen unhoittanut. Nyt, kun viimeinenkin mahdollisuus oli poissa, muisti hän sen.
He olivat retkeilleet yhdessä, hän oli ollut papin poika ja Anne Sofie tuomarin tytär, se oli ollut liiaksi ennakolta järjesteltyä, eikä siitä siksi ollut tullutkaan mitään.
Äiti seisoi kaupan edessä odottaen häntä.
"Kai sinustakin tuntuu pappilaisten menettäminen raskaalta — rakas lapseni", tunnusteli hän.
Anne Sofie siirtyi toiselle puolelle tietä, rouva Hagen suu sulkeutui, ei — ei ollut hutuistakaan avosydämmisyyttä odotettavissa, Anne Sofien ei ollut tapana uskoa tunteitaan muille.