"Meillä on suklaata illaksi", sanoi rouva Hage ääneen koettaen puhua iloisesti ja kulkien reippain askelin.
Saavuttuaan sillalle huomasi hän, että Anne Sofie oli pysähtynyt keskustelemaan jonkun kanssa, hauturin.
"Tuletko sinä", huusi rouva Hage, hänestä tuntui niin vastenmieliseltä mennä yksin kotiin.
"Olella on minulle kissanpoika", vastasi Anne Sofie, ja he molemmat lähtivät nousemaan Bergeimiä kohden.
Tie nousi jyrkästi, kapea ratastie, pensaikon reunustama, Anne
Sofie kulki reippaasti edellä, — tiessä oli jotakin niin herttaisen
hyväilevää, sen vieressä lirisi puro, tuntui kuin lehtimetsän tuoksua.
Ole asteli perässä, kädet selän takana, hitaasti, mutta uupumatta.
He tulivat pihalle. Talo sijaitsi korkealla, yksinäisenä, he näkivät sieltä koko kylän. Pieni tupa oli keltaiseksi maalattu, navetta ja vaja olivat rinnakkain tunturin kupeessa, melkein pihan poikki juoksi puro, — sama puro, jonka tielläkin kohtasi.
"Täällä on kaunista", sanoi Anne Sofie hengästyneenä.
He menivät tupaan, se oli pieni, kahdesta matalasta ikkunasta näkyi laakso, Anne Sofie aukaisi ikkunan ja katseli ulos, — tuolla oli kirkko, tuomarila ja pappila, täältä näkyy kaikki, ajatteli hän.
"Tässä on kissanpoika", sanoi Ole, hänen käsivarrellaan oli pieni harmaa kerä. Anne Sofie otti sen ja painoi sitä poskeaan vasten, hän tunsi, että se oli lämmin kuin pieni lapsi.
Hän katsahti Oleen kiittääkseen, Ole seisoi oven luona, mutta nousikin ylös niin kiivakasti, että unohti, mitä oli aikonut sanoa.