Saattoi helposti nähdä, mitä Ole ajatteli.
Anne Sofie kääntyi häneen selin, — vai sitä Ole ajatteli —. Entäs hän itse —?
Arasti katseli hän pientä, puolityhjää talonpoikaistupaa kääntöpöytineen, sohvalavitsoineen ja ruskeine tuoleineen —
Saattoiko hän ajatella —?
Hän katsahti Olea, joka seisoi kaltaisenaan oven luona, Anne Sofien mielestä hieman kalpeampana kuin tavallisesti, mutta hymy oli entinen, tuo ikäänkuin hiukan anteeksipyytävä, hyvä hymy. Niin, hyvä hän olisi —
Mitä hän ajattelikaan? Eikö hän hävennyt. Eihän hän ollut rakastunut
Oleen.
Hän painoi kissanpoikaa rintaansa vasten.
"Nyt niinä lähden taas alaspäin", sanoi hän tuntien kuinka hymy jäykistyi hänen huulilleen, hän muuttui juhlalliseksi ja lähentymättömäksi, hänen mieltään pahoitti ja katkeroitti se, ettei hän kyennyt olemaan luonnollinen. Hän kiiruhti ulos, mutta seistessään pihamaalla eikä enää Olen tuvan seinien sisässä, tunsi hän vapautuvansa ja hiljaa hengähtäen tai huokaisten kääntyi hän Oleen päin.
"Enpä ole tainnut edes kiittää sinua kissanpojasta", sanoi hän.
"Mitäpä kiittelemisiä kissanpoika kannattaisi", vastasi Ole.