Anne Sofie tarttui lujasti hänen käteensä, säikähtyi seuraavana silmänräpäyksenä, että Ole käsittäisi hänet väärin, veti kätensä nopeasti pois ja meni.
Tiellä hän ei tahtonut kääntyä, sillä hän tunsi, että Olen katse seurasi häntä. Vasta tietäessään olevansa polvekkeen takana kätkössä, pysähtyi hän hengähtämään.
Mennäkö Bergeimiin emännäksi —!
Vai elelläkö tuomarilassa kunnes on muuttunut vanhaksi piiaksi, elelläkö hienona neitinä — säätyläisneitinä, kuten ennenvanhaan oli tapana sanoa.
Kuinka Ole olikaan häntä katsonut! Jo kauan oli hän tiennyt, että Ole oli rakastunut häneen, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut Olen uskovan saavansa hänet. Mutta niin hän vallan varmasti ajatteli.
Kuinka Ole olikaan katsonut häntä! Tuo katse herätti hänessä suloisen kauhun, pelokkaan väristyksen hänen ruumiissaan kuin kylpyyn mennessä. Ja hän ehkä eläisi elämänsä yksinään, ilahduttaisi itseään päivästä päivään koiranpennuilla ja kissanpojilla, hän, jolla oli vain yksi ajatus: olla miehen oma ja kerran puristaa lämmintä, alastonta, pientä lapsenruumista itseään vasten.
Ollessaan nuori tyttö — kokematon ja tyhmä -silloin, kun hän ja Charlotte vielä asuivat samassa huoneessa, — puhuivat he joskus avomielisesti keskenään rakkaudesta, miehestä, joka oli oleva ainoa heidän elämässään, hän tai ei kukaan.
Siitä oli jo kauan, kun hän oli avannut sydäntään Charlottelle tai jollekin muulle, eivätkä hänen ajatuksensa enää olleet julkisuutta varten. Hän ei enää uskonut ainoaan valittuun, häneen eikä kehenkään muuhun. Mies kuin mies — kunpahan hän vain pääsisi elämästä ikäänsä yksinäisenä ja lapsetonna.
Katkeroituneena katseli hän eteensä, ilme oli kova, kasvot kalpeat. Nämä olivat varmaankin niitä, joita sanottiin pahoiksi ajatuksiksi, eivät nuoren tytön ajatuksia, mutta eihän hän ollutkaan nuori tyttö, vaan juuri tulemaisillaan vanhaksi piiaksi.
Kissanpoika yritti karata häneltä, hän tarttui siihen niin kovakouraisesti, että se huusi ja kynsi, Anne Sofie piti siitä lujasti kiinni ja kulki edelleen.