Kuumottavin poskin tuli hän tuomarilan keittiöön.
"Kuljin niin nopeasti", sanoi hän.
"Kyllä sinä viivyit riittävän kauan", vastasi äiti.
Anne Sofie etsi maitokupin ja laskeutui polvilleen. "Voi, minun pikkuista kissanpoikaani", sanoi hän.
Rouva Hage ihmetteli tytärtään, ravisti huolestuneena päätään ja koetti hämmentäessään kaakaota arvailla, olisiko todellakin jotakin Anne Sofien ja Olen välillä? Mahdotonta — olihan Anne Sofie niin jäykkä ja luoksepääsemätön, niin ylhäinen —. "Varjelkoon — voihan hänkin olla hyvä puolestaan", sanoi hän ääneen ja koetti katsein urkkia, oliko hänen tyttärensä ehkä kuullut jotakin. Mutta siitä tulisi vain onnettomuutta, ajatteli hän edelleen, kyllä minä olen pitkän elämäni aikana nähnyt, minkälaista talonpoikaisvaimojen elämä täällä on. "Tarkkaahan kaakaota, Anne Sofie", sanoi hän, ja kun hän pihan poikki aittaan kulkiessaan kohtasi suuren kukon, nyökkäsi hän sille tarmokkaasti ja sanoi: "niin ei koskaan tapahdu."
Palatessaan aitasta savustettu makkara kädessään, kuuli hän ääniä maantieltä, savustettu makkara kädessään meni hän veräjälle katsomaan.
Kaksi joukkoa oli kohdannut toisensa, indredalilaisia ja paikkakuntalaisia, he olivat pysähtyneet ja keskustelivat hiljaa. Heidän keskellään seisoi mies, jota rouva Hage ei tuntenut, hän oli lyhyt, mutta sangen harteikas, hänellä oli leveälierinen hattu ja sen alta näki rouva Hage kapeat, auringonpolttamat, mutta sittenkin kalvakkailta näyttävät kasvot. Hänellä oli suuri, musta parta ja siniset, vakavat silmät, hän kuului sanovan jotakin syvällä, miehekkäällä äänellä, sitten hän tarttui hattuunsa, kääntyi ja lähti lyhyin, hieman sipsuttavin, nopein askelin.
Rouva Hage pistäytyi veräjästä ulos.
"Aapo", huudahti hän hiljaa, osoittaen lähtenyttä makkaralla, "kuka oli tuo vieras mies?"
Se oli — kuulemma — se oli se uusi pappi.