Näin ajatteli rouva Hage juostessaan voimainsa takaa polkua pitkin, hän kokoili helmojaan niin paljon kuin voi, tämähän on murhaa, mutisi hän itsekseen.
"Älkää — lopettakaa tuo", huusi hän hengästyneenä, heiluttaen nenäliinaa.
Ne kaksi miestä lopettivat hakkaamisen ja töllistelivät typerän näköisinä. Pappi tuli vastaan hitain askelin.
"Älkää hakkauttako noita puita, pastori Stord, ne tunnetaan koko maakunnassa. Ne ovat seudun ylpeys. Ne ovat kasvaneet siinä sata vuotta. Monen suvun muistot liittyvät noihin puihin".
Pastori katseli häntä rauhallisesti. "Olette varmaankin tuomarinrouva
Hage?" kysyi hän matalalla, sointuvalla äänellään.
"Niin olen. Ja minä olen syntynyt pappilassa. Olen mennyt kihloihin noitten puitten alla. Äiti ja isä tapasivat istua niitten varjossa. Kaikki täällä asuneet papit ovat pitäneet niitä kunniassa. Älkää hakkauttako niitä."
Pappi hymyili. "Minulla on viraston suostumus", sanoi hän.
"Sen minä kyllä uskon, mihinkähän ei kanslioissa suostuttaisi. Mutta te olette pappi — te olette ihminen — te näette puut, näettehän kuinka ihania ne ovat."
"Minä näen, kuinka ne imevät voiman maasta", vastasi pappi palaten takaisin puitten luo.
"Saahan toki hiukkasen uhrata sille, mikä on kaunista tässä maailmassa, eikö niin pastori? Ja hiukkasen sille, mikä on pyhää meille kaikille. Puut elävät kauemmin kuin me, niissä on sukukuntien elämää, jumalan ääntä niitten suhinassa."