Pastori kohautti vastahakoisena olkapäitään.
"Uhrata! Jumala on meille antanut maan, josta viljeltynä tulisi seudun parhaita. Katsokaahan, minkälaisena kesantona se on. Jotta voitaisiin entisiä laiminlyöntejä korjata, täytyy saarnipuut hakata pois. Maata täytyy viljellä. Hakatkaa!" huusi hän miehille.
"Mutta kysykää keneltä paikkakuntalaiselta tahansa —"
"Minä olen neuvotellut puheenjohtajan kanssa. Kaatakaa ne," sanoi hän jälleen ja kääntyi kohteliaasti rouva Hagen puoleen. "Jos teillä on valittamisen aihetta, olette tilaisuudessa kääntymään viraston puoleen."
"Nuo puut tietävät enemmän ihmisten rakkaudesta kuin te, pastori," sanoi rouva Hage ja lisäsi uhaten: "Teille kostetaan se, mitä nyt teette — olkaa siitä varma", hän kääntyi nopeasti ja lähti kotia kohden.
— Muutamia päiviä myöhemmin oli rouva Hage maakauppiaan puodissa, pastori sattui tulemaan. Hän odotti, kunnes pastori oli saanut asiansa toimitetuiksi, pois hän lähti yhtaikaa. Pastori tervehti lyhyesti.
Rouva Hage hymyili leppeintä hymyään, hymyä, joka uursi kaksi syvää vakoa hänen suupieliinsä, ja puhui imelimmällä äänellään.
"Älkäämme antako puitten synnyttää vihamielisyyttä pappilan ja tuomarilan välille", sanoi hän, "puitten kaataminen koski minuun ja tekin ehkä sitä kadutte. Mutta papin ja tuomarin kesken on aina ystävyys vallinnut, mehän olemme täällä ainoat virkamiesperheet."
"En minä ole vihamielisiä välejä ajatellutkaan", sanoi pastori hitaasti, "enkä minä sitäpaitsi kuulukaan virkamiessäätyyn siinä mielessä kuin te tarkoitatte", hän kulki nopeasti. Mutta rouva Hage pysyi perässä ja kulkiessaan hän tarkasteli pastoria sivultapäin, pastorin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten, heikkojen säärien, sipsuttavien askelten välillä oli huvittava epäsuhde ja katsoessaan läheltä hänen suuriin sinisiin silmiinsä, aavisti rouva Hage niissä epävarmuutta, itsensäkiduttajan ja kiihkoilijan epävarmuutta, ajatteli hän, etpähän olekaan miekkoseni niin voimakas kuin luulet.
"Mutta virkamies te olette sittenkin", sanoi hän.