"Niin — valitettavasti", vastasi pastori lyhyesti.
Rouva Hage tunsi itsensä nöyryytetyksi, muttei sittenkään antautunut.
"Mutta miksikä valitettavasti?"
Pastori katseli kookasta, voimakasta vanhaa rouvaa, joka ei tahtonut häntä päästää, hän katseli lujia, punertavia kasvoja, valkoisia tiheitä kulmakarvoja, jotka kaartuivat tummien, loistavien silmien yllä, tuo rouva teki hänet levottomaksi, ja hiukan myöntyväisempänä hän vastasi:
"Siksi, että minä olen syntyäni talonpoika ja mieluimmin elän talonpojan elämää. Valitettavasti jouduin minä virkamiesuralle, vaihdoin kaiken omani kulttuuriin — siksi kai sitä sanotaan — joka ei koskaan tule omakseni ja huomasin liian myöhään kaiken sen valheellisuuden, petoksen, kaiken sen vilpin ja ylpeyden, joka aina liittyy virkamiehen asemaan. Liian myöhään huomasin minä, että olisin voinut hyvin olla, jopa paljon paremminkin, pappina olematta virkamiehenä, nyt minä koetan olla talonpoika, vaikka olenkin pappi."
"Mutta te olette pappi", hymyili rouva Hage itsepäisenä, "ja minä kuulun teidän seurakuntaanne."
"Seurakuntaani", sanoi pastori ja rouva Hage huomasi, että jotakin voimakkaasti pyrki oikeuksiinsa hänen äänessään, liian usein toistetut sanat sen aiheuttivat, sanat joilla pyrittiin vaikuttamaan, "seurakuntaani, niin — jos te tarkoitatte asetuksia ja rajoja. Te kuulutte pitäjään, rouva, kaikki ne kirkolliset toimitukset, jotka teillä on oikeus vaatia papiltanne, saatte te vaatia minulta. Mutta jos te tarkoitatte jotakin enempää, jotakin joka on täällä sisällä", hän löi rintaansa, — "niin luulen minä, ettette te kuulu seurakuntaan. Siinä mielessä en ole teidän pappinne — olen vain teidän virkamiehenne. Minä olen talonpoika ja julistan jumalan sanaa niille, jotka kuuluvat minun seurakuntaani. Niille, jotka uskovat siihen jumalaan, johonka minä uskon. Minun jumalani ei ole virkamiesten jumala, jonka seurakuntaa pitäjäinrajat määräisivät, minun jumalani on vähäpätöisen miehen jumala, talonpojan ja työmiehen, sen joka tekee työtä ja täyttää velvollisuutensa. Minun jumalani ei ole ylpeitten jumala."
"Mutta on niin monenlaista ylpeyttä", sanoi rouva Hage huvitettuna.
"Te tarkoitatte, että minullakin ja meikäläisillä on oma ylpeytemme, ylpeytensä oli ehkä jumalan valitulla kansallakin, mutta se oli valittu kansa ja se oli siitä ylpeä. Mutta — en pelkää puhua teille suoraan — te kuulutte siihen luokkaan, joka on ylpeä itsessään, joka on ystävällinen kansalle, jota pitää itseään alempana olevana, joka ei tahdo syödä heidän pöydässään eikä kutsua heitä huoneisiinsa. Se on ylpeätä luokkaa. Missä syövät teidän väkenne, rouva, keittiössä, eikö niin?"
"Niin on tapana meillä", vastasi rouva Hage hieman hämmentyneenä, "siten he viihtyvät parhaiten." Pappi nauroi, hänen naurunsa oli kimeätä kuten sen, joka ei ole tottunut hymyilemään.