"Tuskinpa. Kaiketi on asianlaita niin, ettette te viihtyisi, jos olisi toisin. Ei — rouva — me emme kuulu samaan seurakuntaan. Siksipä olen sallinut sen epäkohteliaisuuden, etten ole käynyt teitä ja perhettänne tervehtimässä. Se olisi ollut vain kohteliaisuusvalhe."
Rouva Hage katseli häntä uteliaana, sitten hän sanoi yhtäkkiä:
"Te olette kansanpuhuja?"
Pastori tuli tummanpunaiseksi, hämmentyi, sipsutteli rauhatonna, vihdoin hän sanoi:
"Te tarkoitatte, että minä puhun pelkkiä sanoja. Minä olen ollut kansanpuhuja — valitettavasti."
"Siitäkin sanotte valitettavasti", nauroi rouva Hage hyväntuulisena, "kuulkaahan, minä luulen todellakin, että meillä kahdella on keskustelun aihetta. Nyt on teidän vuoronne kuunnella. Minun isäni oli täällä monta vuotta pappina, hän oli niitä ylpeitä, joista te puhutte. Kun ihmiset tulivat hänen pakeilleen, istuivat he aina ovensuussa, niin oli asianlaita. Mutta kun hänet haudattiin, seisoivat he haudan ympärillä ja itkivät, eivätkä he sitä hävenneet. Hän järjesti täkäläisen koulun. Hän opetti heitä pesemään tupiaan, aukaisemaan ikkunoita saadakseen raitista ilmaa ja saipa hän heidät silloin tällöin pesemään itsensäkin — hiljalleen mentiin eteenpäin. Kuka olisi heitä opettanut, jollei hän olisi sitä tehnyt?" Pastorin aikoessa vastata, jatkoi hän nopeasti: "Antakaahan minun puhua. Isä tunsi jokaisen ihmisen, jokaisen lapsen pitäjässään, kaikki salaisuutensa uskoivat he hänelle. Lapset oli hän kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, hän oli istunut sairasvuoteen ääressä, puhunut haudalla, hän oli ollut ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa joka ainoassa talossa. On totta, etteivät he usein istuneet hänen pöydässään, mutta he luottivat häneen. Ei se riitä, jos sanon, ettei kukaan tarvitseva turhaan kolkuttanut hänen ovelleen, hänen ollessaan pappina ei seudulla ollut ollenkaan köyhiä, todella puutteessa olevia, jollei isä itse voinut auttaa, hankki hän apua, kukaan ei uskaltanut kieltäytyä, kun hän käski auttamaan. Ja johdattakaahan mieleenne, pastori, kuka hankki paikkakuntalaisille tien tunturin ylitse, isä, kuka järjesti seudulle laivaliikenteen, taaskin isä. Hänen eläessään lisääntyi postinkulku yhdestä kerrasta kolmeen kertaan viikossa, sekin hänen työtään. On totta, että hänen aikanaan istui kansa ovensuussa, en sano että se olisi ollut oikein, mutta saammeko silti unohtaa, mitä hyvää hän on tehnyt? Me emme tahdo antaa tunnustusta hyvälle silloin kun se on meidän keskellämme, kun me olemme kadottaneet sen, koetamme sen unohtaa, pahan ja pienen me muistamme, ilolla, semmoisia me ihmiset olemme, onko se kaunista? Nyt istuu rahvas ja palvelijat pöydässä, minä olen vanhanajan ihminen, mutta en niin tyhmä, etten ymmärtäisi sen olevan luonnollista, vaikka minä kiusaannunkin, kun Mäenpään Antti kaivaa mälliä suustaan ja asettaa sen lautaselle."
He olivat ehtineet tuomarilan veräjälle, rouva Hage pysähtyi, hän oli erittäin ystävällinen.
"Minä olen suulas vanha vaimo, pastori, ja pelkäänpä, että teidän sielunhoitoonne tulee kuulumaan velvollisuus silloin tällöin laverrella minun kanssani. Talvi on täällä pitkä ja pimeä. Minä olisin vallan hyvin voinut olla sangen vihainen teille, kyllä minäkin kykenen näyttämään ylpeyttäni, jos niin tarvitaan. — Mutta", — hän hymyili lauhkeasti — "minä olen oppinut tyytymään ihmisiin semmoisina kuin he ovat, olkoot he sitten talonpoikia tai pappeja, ja minä iloitsen siitä, että he ovat monenlaisia ja toisistaan eroavia. Minä vapautan teidät tervehdyskäynnistä, en itsekään välitä muodoista, mutta minä uskon, että saamme kohta nähdä teidät tuomarilassa, ja minä toivotan teidät sydämestäni tervetulleeksi."
Hän tervehti ja meni sisään, tuntien selviytyneensä voittajana. Mutta pappi asteli hitaasti ja miettien kotiaan kohden.
5.