Samana iltana seisoi pastori Stord ikkunan ääressä katsellen tuomarilaan päin.
Oli vihdoinkin alkanut sataa. Ensiksi oli tullut tiheätä vihmaa kuuroittaan vuonolta päin, välistä oli aurinko pilkahtanut, sitten tunturit kokosivat pilvet ja nyt valui sade rankkana kesäkuisen vihreille maille, koivut taipuivat tuoksuen kosteina, purot paisuivat kohisten, ja pappilan oja virtasi vuolaana, täynnään vettä.
Pastori nojasi ikkunalautaa vasten ja painoi otsansa ruutuun katsellen ulos, hän tunsi itsensä yksinäiseksi avarassa, tyhjässä pappilassa. Väentuvassa oltiin jo levolla, sinne ei hän voinut mennä, eikä se Antti niinkään huvittava ollut.
Tuomarilassa oli valoa, se kimmelsi salaisesti sateen halki. Hän ajatteli rouva Hagea, joka oli houkutellut hänet puhumaan hieman liian monta sanaa ja sitten kysäissyt, oliko hän kansanpuhuja. Hieman liian monta sanaa —. Mutta tänään ei ole sinne menemistä. Mutta ehkä — tuo ikuinen epävarmuus.
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kädet selän takana. Silloin tällöin hän pysähtyi, kohotti leukaansa ja hengähti syvään.
Eikö hän ollutkin etsinyt tätä uutta työalaa päästäkseen pois sieltä, missä hänet tunnettiin, missä hän oli ollut kansanpuhujana, pois hieman liian monien sanojen parista, ollakseen oma itsensä? Hänet oli vielä kerran vallannut halu tavoittaa oma sisimpänsä, löytää oma sisäinen itsensä; aina ennen kun tämä halu oli hänet vallannut, oli hän ponnistellut turhaan, ihmiset olivat tulleet väliin, kuinka väsynyt hän olikaan ihmisiin! Niinkauan kuin heitä kehui, puhui niitä sanoja, joita he halusivat kuulla, olivat he hyviä ja lauhkeita, mutta jos sanoi totuuden sanan, niin he uhkailivat, sanoivat kateelliseksi, pahansuovaksi, petolliseksi —
Niinpä niin, jumala tietää, kuinka hauraaksi totuus oli tullut, se totuus, jonka hän salaisesti sisimmässään tunsi, ei se, joka vuolaana puheissa juoksi, josta ei kukaan välittänyt, monien ihmisten totuus, siitä oli hän jo selvillä vesillä, vaan yksityisen ihmisen totuus, yksilön osa totuudesta, voi, se oli niin vaikeata, siinä oli epävarmuutta ja jotakin muuta, jotakin naurettavaa — totuus hävetti häntä.
Hän seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkkejään pöydän kanteen.
Epävarma, niin — mistähän saivat jotkut ihmiset varmuuden, avokatseisen varmuuden, yli kaksikymmentä vuotta kestäneiden taistelujen ja kamppailujen jälkeen oli hän epävarmempi kuin koskaan ennen, kätkeytyäkseen tarvitsi hän aina paljon sanoja. Mistä tämä johtui? Jostakin salaisestako hänessä itsessään? Eikö jumala ollut koskaan hänelle ilmestynyt, eikö hän koskaan ollut kuullut jumalan ääntä, nähnyt jumalan kasvoja, tuntenut jumalan voimaa itsessään? Oliko se sammumaton nälkä, jota hän tunsi, halua päästä jumalan luo vai pois jumalan luota?
Sanoja — vaan ei jumalan sanoja. Taisteluja - vaan ei jumalan taisteluja. Valtaa — vaan ei jumalan valtaa.