Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä. —
– – –
— Pastori Stord oli rikkaan søndimøreläiskalastajan poika. Isä oli aloittanut köyhänä poikasena, kalasti itse, mutta harjoitti sen ohella laajaa kauppaa, jota vanhin poika johti. Isä oli olosuhteisiin nähden oppinut mies, rauhaton sielu, ja huomatessaan lähinnä nuorimman poikansa lahjakkaaksi, päätti hän panna hänet papinkouluun, isällä oli omallatunnollaan paljon, joka hänen mielestään sopi pojan sovitettavaksi, mutta poika oli raju ja vallaton, hän tahtoi tulla kalastajaksi.
Eräänä keväänä oli poika nuorimman veljensä kanssa kalassa, tuli myrsky, ja koko kalastajalaivue oli tuulensuojassa eräässä ulkosatamassa. Eräänä iltana syntyi tappelu, veitset vilahtivat, veli sai piston, lääkäriä ei ollut saatavissa ja oli hengestä kysymys. Niinpä purjehti Stord yksinään, haavoittuneine veljineen, vuonoon, ilma oli niin ankara ettei kukaan tahtonut tulla mukaan, eikä kukaan uskonut että he pääsisivät hengissä perille, ei Stordkaan. Mutta sinä yönä, kuolevan veljensä parissa veneessä, lupasi hän elämänsä jumalalle, jos he pääsisivät hengissä perille. He pääsivät maihin, lääkärin luo, mutta veli kuoli sittenkin muutaman päivän kuluttua. Siitä yöstä oli kotoisin Stordin usko jumalaan — usko ja epäily, merkki oli merkkiä vastassa, siitä yöstä oli kotoisin se ristiriitaisuus, jonka hän elämästä löysi, epävarmuus, jota hänen oma elämänsä lisäsi.
Stord meni ensiksi erääseen itäiseen kansanopistoon. Mutta hän oli kohdannut jumalan myrsky-yönä, ja kansanopiston iloinen kristillisyys teki jumalan norjalaiseksi kansanopistonjohtajaksi, runollisin loppusoinnuin koristetuksi, kaikkien ystäväksi eikä kenenkään viholliseksi, semmoinen jumala ei sopinut nuorelle kalastajalle, hän ei voinut antaa varmuutta, hänen sielunsa janosi elämää, eikä hän tajunnut loppusointuja. Hän lähti kaupunkiin, tiedonhalu heräsi hänessä, lähes kolmikymmenvuotiaana alkoi hän opiskella.
Niinä vuosina, joina hän opiskeli jumaluusoppia, heräsi hänessä syvä viha virkamiehiä kohtaan. Hän luuli opintojensa kautta pääsevänsä tietoon jumalasta, elävästä jumalasta, Jehovasta, joka ilmestyy tunnusmerkeissä, tunnusmerkeissä, jotka nostavat ja masentavat, ja hänelle tarjottiin luentoja, selityksiä, raamatunkritiikkiä. Pyrkivätkö kristityt selittämään jumalaa? Oliko usko tiedettä, saavutettiinko se tutkimuksilla? Maan tomua!
Yliopistovuodet olivat olleet viemäisillään hänen uskonsa, ne veivät kaiken hänen luottamuksensa kirkkoon ja pappeihin, hän tapasi nuoria teoloogeja, jotka puhuivat, että nyt oli papeilla hyvät ajat, sitä uraa kannatti tuumia. Mutta ne vuodet tekivät hänelle vielä jotakin pahempaakin, ne veivät hänen rohkeutensa, hän ajatteli uutta työtä, mutta mitä? Kokonaiseksi vuodeksi jätti hän salaa jumaluusopin lukien filologiaa, sitten hän taas palasi jumaluusoppiin, hänen täytyi löytää jumala. Jeesus oli valinnut kalastajat seuraamaan itseään, olisipa hänkin jäänyt kalastajaksi, ehkä olisi jumala kutsunut häntä, nyt sai hän turhaan kutsua jumalaa. Mitä oli hän nyt, ammattinsa oli hän hyljännyt, hän oli kalastajanpoika; josta tulisi virkamies, hän ei ollut mitään, tai vieläkin pahempaa, jotakin puolinaista, hän ei ollut kotonaan missään.
Stord suoritti tutkintonsa ja sai viran muutaman peninkulman päässä kotiseudultaan. Täällä hän aloitti kamppailunsa ja taisteli virkaveljiään vastaan, heidän laimeata uskoaan ja heidän virkaylpeyttään vastaan. Ja puhuttuaan kysyi hän aina itseltään, oliko tämä ollut jumalan tahto, puhuiko jumala hänen suunsa kautta, elikö hän jumalan elämää? Hän puhui niinkuin se, jolla on varmuus, mutta hän tunsi olevansa tietämätön sekä tiestä että polusta.
Stordista tuli tunnettu pappi, koko länsimaassa puhuttiin paljon hänen uskoninnostaan ja kaunopuheisuudestaan, hän aikaansai herätyksen, mutta herätyksen mukana lisääntyi hänen mielensä autius, hänen sanojensa kautta ilmestyi jumala kaikille, muttei hänelle itselleen, tai oliko tuo kaikki vain petosta?
Hänen virkaveljensä pysyttelivät ihmeellisen vaiteliaina, eivätkö hänen sanansa olleet kyllin sattuvia ja uhkaavia? Oliko hän vain henkisesti heikkojen herättäjä, hän tunsi vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jotka hän oli herättänyt ja katkeroitui niille, joita hänen sanansa eivät saavuttaneet.