Vihdoin tuli se, jota hän oli isonnut, monivuotisen taistelun perästä liikahti vihdoin papisto, piispa kutsui länsimaan papit suureen kokoukseen, yhtaikaa pidettäisiin myöskin suuri maallikkokokous, tarkoituksena oli aikaansaada läheisempää yhteistoimintaa kirkon pappien ja maallikoiden kesken. Tähän kokoukseen kutsuttiin pastori Stordia erikoisesti, kuten piispa kirjoitti, tekemään selkoa mietteistään ja ajatuksistaan nykyaikaisen papiston asemasta kristillisessä elämässä.
Stord tuli varustettuna, hänen edessään oli ratkaiseva taistelu, elämäntaistelu oli kamppailtava. Ennen lähtöään vietti hän rukouksessa tunnin toisensa perästä, saadakseen voimaa, saadakseen merkin jumalan armosta. Hän ajatteli Lutheria Wormsissa, salaisesti hän toivoi marttyyriutta, hän oli varma siitä, että hänen papinvirkansa oli kysymyksessä,-ja hän toivoi menettävänsä sen, hän kaipasi vainoa.
Ensimmäiset päivät kuluivat pappien ja maallikoiden keskusteluihin, kummassakin leirissä oltiin sovinnollisia, he inhoittivat pastori Stordia.
Tuli se päivä, jona hänen oli puhuttava. Nyt katseli hän kasvoista kasvoihin virkaveljiään, kaikkia noita laimeita kirkon miehiä, ja hän tuomitsi heidät, heidän arkuutensa, ylpeytensä, heidän virkauskonsa tähden, heidän etääntymisensä tähden elävästä, totisesta kristinuskosta; mitenkä ilmeni Kristuksen usko heissä, tahto noudattaa sitä hänen sanaansa, että tämä elämä oli arvoton, sammuva päivä ennen suurta kohtaamista; olivatko he unhoittaneet hänen sanansa, ettei valtakunta ollut tästä maailmasta, ainoatakaan heistä ei Kristus tunnustaisi apostolikseen.
Hänen puhuessaan vallitsi kuolonhiljaisuus, mutta hän tunsi, ettei se ollut järkytyksen synnyttämää hiljaisuutta, puhuessaan oli hän kerran ajatellut, ikävystytänkö minä heitä, väsytänkö minä heitä?
Ensimmäisenä esiintyi hänen puhuttuaan piispa, hän kiitti kristittyä veljeään hänen osoittamastaan hartaasta kilvoittelusta, hänen ajatuksensa eivät tosin olleet uusia, taistelu oli yhtä vanha kuin kirkkokin, viimeksi oli sen nostanut tanskalainen filosoofi Kirkegaard, mutta omasta puolestaan arveli piispa, ettei kirkko kaivannut filosofiaa, vaan yksinkertaista uskoa. Silloin jähmettyi pastori Stord, oliko hän filosoofi, eikö hän ollut yksinkertainen uskovainen, mitä oli hänellä Kirkegaardin kanssa tekemistä? Mutta piispa jatkoi, hän ei tahtonut tuomita kristittyä veljeä hänen liioittelujensa vaan hänen henkensä mukaan, ja henki oli apostoolinen, sitä hän kunnioitti. Piispan sanoihin liittyivät kaikki, papit olivat täynnään lempeyttä, anteeksiantoa ja nöyryyttä. Ja kokous päättyi siten, että piispa pappien ja maallikoiden puolesta pyysi pastori Stordia tulevissa suurkäräjävaaleissa asettumaan erikoiseksi kirkon ehdokkaaksi, kirkko tahtoi saada hartaan uskovaisen maan suurkäräjille.
Stord palasi kotiin kokouksesta tappiolle joutuneena miehenä, jumala ei ollut valinnut häntä vihansa välikappaleeksi, hän oli yksinäinen, hyljätty, jumala ei tarvinnut häntä taisteluunsa.
Hän etsi itselleen uutta vaikutusalaa, hänestä tuli talonpoikaispappi, hän nai erään talonpoikaistytön kotiseudultaan, ei rakkaudesta, vaan sentähden että hän tarvitsi apua talossaan. Pari vuotta kestäneen avioliiton jälkeen kuoli vaimo. Hän ei enää tiennyt, mitä hän uskoi, hän ei tiennyt edes oliko hän kadottanut uskonsa, hän viljeli maataan ja eli talonpojan elämää, mutta ilotonna. Hän vihasi virkamiehiä, heidän sivistystään, heidän asuntojaan, heidän mukavaa elämäänsä, mutta häntä ei tyydyttänyt sen pienen pitäjän rahvaan seura, jossa hän oli pappina. Hän tunsi sisäistä vastenmielisyyttä heränneitä kohtaan, jotka hän itse oli herättänyt, häntä inhotti heidän ahdasmielisyytensä, typeryytensä, itsekylläinen hurskastelunsa, herätys kulki omia teitään, pitivätpä heränneet häntä melkein luopiona. Hänestä tuli synkkä, iloton mies. Hänellä oli voimakas ruumis, mutta se oli aina ollut hänen vallassaan ja oli vieläkin, ehdottomasti, mutta hänen sisimmässään kumahteli salainen viha, hänenkin elämänsä oli mennyttä. Mitä siitä oli ollut hyötyä? Ehkä tarkoitti jumala juuri tervettä, voimakasta elämää, miksei hän ollut jäänyt kalastajaksi, hänen veljensä asuivat perheellisinä taloissaan ja iloitsivat. Hän oli talonpoika, mutta miksi, eihän hänellä ollut taloa, vain virkatalo, eihän hänellä ollut lapsia, joille olisi opettanut rakkautta maahan, olisihan hän voinut uudelleen naida talonpoikaistytön, mutta hän ei tahtonut, hänen veressään piili salainen hehku, hän kaipasi naista, joka tulisi hänen luokseen rakkaudesta, nuoruutta jonka hän oli menettänyt, kuka tietää, ehkä oli jumala juuri siinä, rakkaudessa. Hän etsi aina jumalaa.
Hän tahtoi päästä pois siltä seudulta, jolla hän oli tappionsa kärsinyt, pois sieltä missä hänet liian hyvin tunnettiin, hän tahtoi olla yksin. Hän löysi itselleen uuden työmaan, hän valitsi sen siksi että oli kuullut virkatalon olevan rappiolla. Hän tahtoi panna sen kuntoon. Hän tahtoi mitellä voimiaan maan kanssa. Hän oli vain talonpoika. Papinpuku oli vain naamiaiskaapu. Hän oli menettämäisillään toivonsa löytää jumalan, ja kuitenkin ajatteli hän, jonakin päivänä ilmestyy jumala minulle, jonakin päivänä näen minä hänen kasvonsa. Jumalani, jumalani, miksi olet minut hyljännyt!
Täällä luuli hän saavansa elää rauhassa, täällä olivat ihmiset hänelle vieraita ja jäisivätkin vieraiksi, täällä saisi hän olla yksin. Hän eli työmiehen elämää, köyhinkään työmies ei olisi voinut elää tyytyväisempänä, minkä hän ansaitsi, sen hän käytti maanviljelykseen tai antoi salaisesti pois. Vain raskain työ väsytti häntä. Nyt tahtoi hän elää aivan yksin.