Ja sittenkin tunsi hän itsensä hyljätyksi ja orvoksi istuessaan kumartuneena pöytänsä ääressä, pää käsien varassa, hän ajatteli, että tuolta vieraan talon ikkunasta vilkkuu kodikas valo.
6.
Pastori Stord ei päässyt ajattelemasta rouva Hagea, hän kyseli paikkakuntalaisilta hänestä, kuuli vain hyvää ja hämmästyi, hän oli odottanut jotakin rumaa piirrettä, johonka olisi voinut tarrautua.
Eräänä päivänä oli lähetettävä kuolinilmoitus tuomarille, lukkari tavallisesti vei sen, mutta nyt lähti pastori itse. Tuomari oli käräjillä, hän kohtasi vain kirjurin, kulkiessaan päärakennusta kohden ihmetteli hän itsekseen, etteikö hän oikeastaan tiennytkin tuomarin olevan poissa.
Hän tuli puutarhatietä, ketään ei ollut eteisessä. Menisiköhän hän eteenpäin? Hän astui huoneeseen, tyytymättömänä itseensä, hän katseli ympärilleen, huone oli kodikas, miksei hän koskaan saanut omaa huonettaan kodikkaaksi?
Katsellessaan ympärilleen kuuli hän ääniä, tytöt olivat tulossa, Anne Sofie edellä, Stord kävi rauhattomaksi, hän ei ollut ollenkaan muistanut tyttäriä, mitä hän sanoisi, hän tunsi jäykistyvänsä esittäessään pahinta osaansa, pappia vieraskäynnillä. Hänen ihoaan pisteli hänen mennessään heitä vastaan, hän tunsi olevansa kömpelö ja katkeroitui itselleen ja koko maailmalle. "Minä olen pastori Stord", tervehti hän, "etsin tuomaria."
"Isä on käräjähuoneella, tänään on tiistai", vastasi Anne Sofie.
"Onko pastori todellakin meillä", Charlotte ilmestyi ovelle ja tervehti, "se oli odottamatonta", sanoi hän suorasukaisesti, ja Stord oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen helähdyksen.
"Minäpä menen ilmoittamaan äidille", sanoi Anne Sofie.
Charlotte ja pastori olivat kahdenkesken, pastori katsahti nopeasti Charlottea, rauhattomuus, jota hän näinä päivinä oli aina tuntenut ajatellessaan tuomarilaa, palasi taas, ahdistava yksinäisyyden tuntu, kuinka ihmeellisen solakka hän onkaan, ajatteli pastori. Kaula oli pehmeä ja valkoinen, olkapäät hieman riippuvat, kädet pitkät ja kapeat, — hänen katseensa kiintyi käsiin ja jäi niihin.