"Tuliko niistä saarnista paljonkin puita", kysyi Charlotte, oleillen ovella. Pastori katsahti ylös ja hymyili. "Moititteko tekin niistä, ovatko ne olleet täällä katkerana puheenaiheena? Oletteko muuten huomanneet, että täältä on nyt vapaampi näköala, kun puut ovat poissa?"
"En, vainiin —", Charlotte meni ikkunan luo, polvi tuolilla ja nojaten kaksin käsin ikkunalautaan hän katseli ulos, "siksi kai te ne hakkautittekin."
"Meillä ei tavallisesti hakkauteta saarnipuita haloiksi", jatkoi pastori.
"Ne kai tuottavat muillakin tavoin", vastasi Charlotte kuivasti.
Hän seisoi edelleenkin ikkunan luona, ikäänkuin olisi mieluimmin ollut katsomatta pastoriin. Mutta pastori katseli häntä, hänen ylpeätä sivukuvaansa, hieman liian pitkää nenää ja kapeata suuta.
"Minua ei täällä katsota hyvin silmin niitten puitten tähden", sanoi pastori nöyrästi. "Oli niinkuin teidän äitinne sanoi, ne olivat pyhiä."
"Minun mielestäni puut ovat suuremman arvoisia kuin ihmiset", sanoi
Charlotte kääntymättä.
"Se johtuu kai siitä, ettette ole vielä oppinut tuntemaan ihmisiä."
"Minä olen luullut, ettei ihmisiä rakastaisi paljoakaan opittuaan heidät tuntemaan", nyt hän kääntyi pastoriin päin.
"En minä kai niin sanonutkaan", vastasi pastori, "ensiksi pidetään luonnosta, puista ja maista, ei ole vielä opittu tuntemaan ihmisiä. Kun on opittu tuntemaan ihmisiä, rakastetaan luontoa. Tarkoitin vain, ettette vielä ole päässyt ensimmäistä astetta kauemmaksi". Hän vaikeni hetken, sitten hän lisäsi lempeästi: "tehän olette nuori."