"Vaikka, mutta minä rakastan puita", sanoi Charlotte uhmaten, tuli hetken vaitiolo.
Sitten sanoi pastori äkkiä:
"Minä olen tottunut toimimaan nopeasti. Nyt olen pahoillani siitä, että hakkautin nuo puut."
Charlotte hämmästyi, suoristautui ja sanoi kylmästi:
"Ne eivät siitä kasva uudelleen."
Hämmästyneenä siitä, ettei kohdannutkaan suopeutta, kiiruhti pastori pelastautumaan:
"Ne eivät kasva. Mutta pelto kasvaa."
"Ei katuminen saa mitään ihmeitä aikaan", sanoi Charlotte ynseästi.
Pastori hymyili. "En minä kadukaan niin, että siitä voisi ihmettä syntyä."
Sitten he vaikenivat taas, he tunsivat kumpikin olevansa liian totisia, he olivat niin juhlallisen näköisiä kuin surisivat he yhdessä jotakin vainajaa. Kunpahan minä voisin nauraa jollekin, ajatteli Charlotte, ja tuli entistään vakavammaksi.