"Onpa hyvä, että on satanut", sanoi pastori rauhallisesti.
"Tavattoman hyvä", todisti Charlotte. "Täällä on kaunista", sanoi pastori ja jatkoi, pienoinen pilkahdus silmissään, "täällä on niin kauniita puita, semmoisiin en ole tottunut siellä, josta tulin."
"Sen kyllä huomaa", naurahti Charlotte lyhyesti ja vapautuneena.
Pastori tunsi, että pahin oli jo kestetty ja jutteli edelleen vilkkaasti, hieman katkonaisesti, naurussaan kimakka helähdys.
"Täällä on lauhkeampaa ja hiljaisempaa kuin siellä, mistä minä tulen. Sanotaan, että ken on kasvanut meren partailla, kaipaa aina sinne takaisin. Minä en ole varma siitä. Usein ihmettelen itsekseni, enkö olekin aina kaivannut pois meren luota, kauemmaksi vuonoihin, sinne missä on rauhallisempaa ja vehmaampaa. Niin, sitä minä nyt ihmettelen."
Hän seisoi ikäänkuin olisi keksinyt uuden, valaisevan ajatuksen.
Charlotte tarkasteli häntä uteliaana.
"Merenrantalaiset ovat mahtavia merellä ollessaan, mutta pieniä niin kauan kuin ovat maan kamaralla. Ja sillä, joka on tahallaan kavunnut maihin, täytyy olla jotakin muuta, mikä mielen täyttää tai hukkuu hän tyhjään ikävöimiseen tai tulee pieneksi siinä, minkä luulee olevan suurta."
"Ovatko ihmiset täällä teidän mielestänne mahtailevia", kysyi Charlotte.
"En minä ajatellut ihmisiä, minä ajattelin itseäni", sanoi pastori ihmetellen omaa avomielisyyttään. "Vaikka olisimme kuinka pieniä tahansa, etsimme aina jotakin suurempaa, joka täyttäisi mielemme, mikään pelko ei ole niin kauhea kuin se, jota tuntee huomatessaan tyhjyyden ammottavan sielussaan, jota tuntee toivottomasti tavoittaessaan jotakin millä sen täyttäisi, kun ei se enää itsestään täyty. Onko se sitä, mitä nimitetään vanhuudeksi? Kenties, mutta erehtyneelle ihmiselle voi se alkaa jo parinkymmenen ijässä. Elämä on kuin puut, ne eivät kasva uudelleen katumalla." Hän säikähti itseään, tässä hän seisoi selvittelemässä sisintään, ilmaisemassa salaisuuksia, joita hän tuskin itsekään tunsi, hän lopetti sanoen karusti:
"Olipa hyvä, että satoi."