"Erinomaisen hyvä", sanoi Charlotte, hän oli kuunnellut henkeään pidätellen, niin hämmästynyt hän oli.
"Rouva Hage tuli, vilkkaana ja eloisana — hänet oli haettu maantieltä, eräältä hänen tavanmukaisista keskusteluistaan.
"No, sepä oli hauskaa", sanoi hän.
"Mehän olemme naapureja", vastasi pastori pidättyväisesti.
He joivat teetä ja olivat iloisia, pastori oli naisten mielestä melkeinpä kuin tavallinen ihminen, ystävällinen, huvittava, välistä hieman koomillinen, äänessä soinnahti joskus juhlallinen messusävy, sehän on ominaista kaikille papeille, merkillinen, naurettava ristiriitaisuus oli miehekkyyden ja piipityksen välillä, aivan samanlainen kuin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten säärien sekä sipsuttavan käynnin. Mutta hän oli komea ja hänellä oli omat arvelunsa kaikista asioista, tuomarilaiset pitivät semmoisia hyveitä arvossa.
Charlotte tarkasteli häntä koko ajan, hän oli ikäänkuin päässyt pastorin salaisuuksien perille, hän oli onneton, heidän välillään vallitsi kätketty ymmärtämys, tuntui siltä kuin olisivat he koko ajan toisten kuulematta kuiskailleet keskenään. Jollei hän olisi ollut hieman naurettava, hieman talonpoikainen, vieraaseen piiriin kuuluvalta tuntuva, olisi Charlotte pitänyt häntä mielenkiintoisena.
— Ennen kotiamenoaan teki pastori pitkän kävelyretken Indredaliin päin, hän ei heti jaksanut mennä autioon pappilaan tai väentupaan Antin pakeille. Ei satanut enää, mutta ilmassa oli hienoa, hopeista sumua, tunturit näyttivät kohoavan kuin varjot harmaaseen avaruuteen. Tie oli kapea, ainoa tie tunturien ja virran välillä, joka kohisi tiheän pensaikon keskellä.
Pastori pysähtyi vasta kosken yli vievällä pienellä sillalla. Niin, niin, puheli hän itsekseen tuijottaen koskeen, vuodet vierivät, ihminen vanhentuu, herää kysymys, mihinkä on elämä kulunut, eikö elämä ole jumalan parhain lahja, kuinka sinä olet sen käyttänyt? Mutta, ajatteli hän edelleen, eikö ollutkin niin, että me elämme tulevaa elämää varten emmekä tätä, eikö Kristus sanonutkin niin, jumalan valtakunta on lähellä, siinähän on koko kristinuskon ydin. Miksikä jumala sitten olisi antanut meille tämän elämän, joka voisi olla niin ihana, jollei juuri siksi, että me sen eläisimme?
Eläisimme — eikö hän sitten koskaan ollut elänyt? Olihan hän ollut naimisissa — hänen kasvonsa vääntyivät. Ehkä hänen erehtymyksensä oli juuri se, ettei hän koskaan ollut elänyt? Ehkä oli jumala elämässä?
Hän tuli liikutetuksi, hän kulki edestakaisin sillalla, oliko tämä ilmestys, pilkahtiko tässä valoa? Hän ei ollut koskaan pitänyt kestään, koskaan rakastanut. Rakastanut, sopiko semmoinen sana vanhenevalle miehelle, mutta eihän elämä ollut ennen tarjonnut hänelle sitä lahjaa, täytyikö hänen hyljätä se sentähden, että se tuli niin myöhään?