Hitaasti, kuin mieluisan tuskallisena lämpönä, täytti tuon nuoren tytön muisto hänen mielensä, tuon niin nuoren tytön, pitkänä, pitkänä huokauksena valtasi uusi tunne hänen olemuksensa, hän nojasi raskaasti sillan kaidetta vasten, miksei hän ottaisi rakkautta vastaan lahjana, tapahtukoon niin jumalan nimeen.
Hän kulki kotiinpäin nopein sipsuttavin askelin. Oli alkanut kirkastua, ajelehtivien sumuharsojen välistä vilahti vaaleansininen taivas.
Hän kulki reippaasti, hänen mielensä oli iloinen ja kevyt, hän oli kummastuksissaan, tänään oli hän saanut merkin, jumalani, minä kiitän sinua, sanoi hän, elämä ei ollut enää yksinäistä.
Melkein juosten nousi hän pappilanmäen, pelloilta ja niityiltä nousi voimakas tuoksu, huomennahan hänen oli mentävä perunamaalle.
7.
"No, no, Ivar Botn", sanoi tuomari, oltiin käräjillä parin peninkulman päässä pääpitäjästä, "pitäkäähän mielessänne minun kehoitukseni, — puhukaa totta, mitään salaamatta. Mitä sanottiin rajankäynnin päätyttyä?"
Ivar Botn vääntelehti, ei siksi ettei hän olisi muistanut, eikä hän oikeastaan tahtonut mitään salatakaan. Mutta vaikeata oli tässä seisoa sanasta sanaan selvittämässä kaikkien kylänmiesten kuullen, ja kyllähän hän sen tiesi, mitä totuuden ilmitulo merkitsisi, — ettei tuo tuomarikaan ymmärtänyt puolinaista viittausta — —
Tuomari huokasi, hän epäili suuresti todistajain totuudenrakkautta. Sitten hän saneli pöytäkirjaan — Charlotte oli hänen mukanaan pöytäkirjurina -ja huusi hitaalla, väsyneellä äänellään:
"Kahdeksas todistaja. Talollinen Sakarias Sakariaanpoika Hestebeite."
Käräjähuone oli täynnä sinipukuista miesväkeä, he istuivat pitkin seiniä olevilla penkeillä suuret nyrkit polvien välissä, oleilivat ovella ja seisoskelivat tiheänä ryhmänä käytävässä. Pihalla vetelehti pari miestä hevosten luona.