"Kaksi viikkoa", sanoi Charlotte hitaasti, "olin vähällä kysyä, kuinka kauan on kaksi viikkoa?"
"Kaksi viikkoa on sangen kauan — ainakin joskus."
"Näettekö", Charlotte osoitti sormellaan, "tuolla on lohi."
Sten kumartui innokkaasti eteenpäin, heidän päänsä koskettivat toisiinsa. "Tuolla se on", osoitteli Charlotte tietämättä enää, missä lohi oli.
"Minä en näe mitään", sanoi Sten kiiveten kaiteelle.
"Varokaa", sanoi Charlotte, hän ei olisi suonut Stenin siirtyvän pois luotaan.
"Eihän minulle muuta voi tapahtua kuin että putoan virtaan", nauroi
Sten, "ja kyllä minä maihin uin. Sillä uida minä osaan. Sanovat kaikki.
Ja vaikka minä hukkuisinkin — —"
"Älkää puhuko tuommoisia — lapsellisuuksia."
"Mitäpä sillä olisi väliä vaikka minä hukkuisinkin", sanoi hän kiusoitellen, hiljaisella äänellä, juhlalliseksi tekeytyen, "ei siinä olisi mitään suremista, surisitteko te?"
"En", vastasi Charlotte.