"Aina te vain kujeilette", sanoi Anne Sofie vastahakoisena, iloon yhtymättä.
Mutta Charlotte vain hymyili sisarelleen, kuumaa, outoa hymyä, "laula meille", sanoi hän kovaa, hänen äänessään oli käskevä kajahdus ja Anne Sofie lauloi, kaiteella istuen ja katsellen virtaan. Toiset tanssivat. Hän katsahti tunturille, se oli tumman varjon peitossa, ei edes Bergeimissäkään ollut valoa, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, että hän olisi voinut itkeä, hän luisui alas kaiteelta ja lakkasi laulamasta.
Tanssijat taukosivat, he seisoivat käsikädessä, ihan lähekkäin,
Charlotte katseli harmahtavaa taivasta.
"On niin hiljaista", sanoi Sten, "enpä olisi uskonut, että voi olla näin hiljaista."
"Tunnetteko —", kuiskasi Charlotte.
"Mitä minun pitäisi tuntea?"
"Tuoksua. Lehtien tuoksua. Koivunlehtien. Tuntuu siltä kuin tulisi se ylhäältä. Taivaasta. Toisinaan se taas tuntuu tulevan virrasta. Ja kun haistan käsiäni, niin nekin tuoksuvat koivulta. Eikö se ole ihmeellistä?"
Hän vaikeni hetken, hymyili itsekseen ja kuiskasi hyvin hiljaa:
"Kuinka ihanaa tänä iltana onkaan."
Hän päästi Sten Melden käden ja meni sisarensa luo. "Mikset sinä enää laula", sanoi hän.