Sten söi päivällistä tuomarilassa, he istuivat puutarhahuoneessa.
"Charlotte pelkää tulevansa täti Lovisen kaltaiseksi, — onkohan syytä pelkoon, rouva Hage?" kysäsi Sten iloisesti.
"Toivoakseni ei", vastasi rouva Hage, "mutta voitte uskoa, että täti Lovisekin oli kerran kaunis ja viehättävä. Te tunnette hänet vain vanhuksena, joka yksinäisenä elelee Päivölässä."
"Teidän täytyy luvata minulle", rouva Hagen ääni muuttui juhlalliseksi, "— jos minä joskus jäisin yksin — jos isä menisi pois ennen minua —, jumala siitä varjelkoon, — niin älkää antako minun elää yksinäisyydessä Päivölässä, ilman että minun luonani on ketään omaisistani." Charlotte tarttui äidin käteen. "Ei äiti, sen me sinulle vakuutamme ja lupaamme, sinä saat aina olla meidän luonamme — meidän lastemme, lastenlastemme ja lastemme lastenlasten luona —"
"Sinäpä lupasit", sanoi rouva Hage. Charlotte katsoi Sten Meldeä ikäänkuin tahtoen liittää hänetkin lupaukseen. Sten istui hyristen laulunpätkää.
"Te hyrisette aina samaa laulua, — ettekö te osaa mitään muuta", tokasi Charlotte äkkiä. "Se on viimeisin kristianialainen sävel, jonka minä muistan", nauroi hän, "enkä voi siitä päästä. Sisareni kirjoittaa, että nyt on ilmestynyt uusi."
Anne Sofie katsahti ylöspäin: "kaipaatteko te takaisin Kristianiaan?"
"Tottakai — tavattomasti —", hän keikautti tuoliaan ja sai kristiania-ikävän, sielläkin oli nyt kesäkuu — kaikissa puutarhoissa kukoistivat syreenit, kesäinen lämpö väreili vuonolla — — —. "Se on maailman parhain kaupunki."
"Mutta kyllähän täälläkin on hyvä olla", lisäsi hän. — Charlotte saattoi Sten Meldeä hotellille päin. "Etkö sinäkin lähde", kysyi äiti Anne Sofielta. Anne Sofie ei vastannut, hän seisoi käsi ojennettuna.
"Rupeaa satamaan. Saatpahan nähdä, että sittenkin riittävästi sataa juhannukseen mennessä, Bergeimistä päin on hyvä sade tulossa." Yhtäkkiä kääntyi hän äitiinsä päin. "En usko, että Sten Melde edes vähääkään välittää Charlottesta, eikä niin kuin Charlotte luulee, semmoinen ei kai hänen päähänsä edes pälkähtäisikään."