"Mitä sinä sanotkaan, lapseni", hämmästyi rouva Hage, "näethän toki, kuinka Sten Melde on häneen rakastunut."
"Niin, ehkä hiukkasen rakastunut, kaikki jotka ovat meillä kesäisin käyneet ovat olleet hieman rakastuneita — milloin Charlotteen, milloin minuun. Sehän kuuluu asiaan. Mutta hän ei aavistakaan, että Charlotte saattaisi luulla hänen tarkoittavan jotakin enempää, vakuutan sen sinulle, äiti, semmoista se on. Jos hän huomenna lähtisi, niin tuntureille tultuaan hän ei enää ollenkaan muistaisi Charlottea."
"Sinä puhut joutavia — sinä näet kaiken niin synkässä valossa", rouva Hage oli vallan säikähtyneen näköinen, "rukoilkaamme siis jumalalta, ettei Charlotte kiintyisi häneen."
"Mahtaakohan jumala auttaa meitä tuommoisissa asioissa. Me olemme täällä yksinäisyydessä tottuneet pitämään kaikkea niin suuremmoisena, me olemme niin vakavia, niin syviä — niinhän on tapana sanoa", hän ojensi jälleen kätensä ja tunsi että viileä tihkusade oli alkanut. "Köyhälle ovat pienetkin lahjat kovin suuren arvoisia, jokapäiväisyyksistä tulee elämän suuria tapauksia, sillä me emme ole mitään kokeneet", karttaen äitiään sanoi hän, "näyttääkin syntyvän oikea yösade", ja kiipesi kamariinsa.
— Charlotte ja Sten eivät olleet ehtineet kauemmaksi kuin Hakalan veräjälle, kun jo alkoi sataa. "Tunnetteko, kuinka ihanan pehmeätä sade on", sanoi Charlotte taivuttaen päätään taaksepäin.
"Nyt te kastutte", sanoi Sten, "ottakaa minun takkini yllenne, minä saatan teidät takaisin."
Charlotte vain ravisti päätään seisoen kasvot ylöspäin käännettyinä. "Kuinka ihmeelliseksi kaikki muuttuukaan tämmöisessä sateessa, huomaatteko te kuinka kaikki näyttää etääntyvän ja suurentuvan."
"Niin", sanoi Sten, katseli ympärilleen ja oli huomaavinaan, että kaikki oli entisellään. "Täällä on todellakin liian paljon tuntureita, minun niskani aivan väsyy siitä, että minun täytyy niin paljon nostaa leukaani nähdäkseni taivaan. Hyvää yötä ja kiitos tästä päivästä, kiitos saattamisesta ja kiitos — jumalan avulla — huomisestakin", hän kumartui suutelemaan Charlotten kättä, joka oli veräjällä, ja lähti juoksemaan tietä pitkin.
Charlotte kiiruhti sateessa takaisin, hän juoksi navetantakaista polkua päästäkseen pikemmin. Kääntyessään pimeässä nurkkauksessa oli hän juosta erään miehen päälle, joka seisoi saarnipuun varjoon kätkeytyneenä, selin häneen, hän säikähti niin että kirkaisi, mies kumartui, katosi huvimajan taakse, ilmestyi taas peltojen yli vievälle polulle ja kiiruhti sitä pitkin nopein sipsuttavin askelin.
Hän muistutti pappia — —