— "Minä säikähdyin niin kovasti", Charlotte seisoi eteisessä ravistellen sadetta vaatteistaan, "puutarhassa oli muuan mies — enkä minä ollenkaan tiedä, kuka hän oli."
"Kai se oli joku, joka oli pyrkimässä piikojen luokse", rouva Hage ei nostanut katsettaan tilikirjasta, "hyvää yötä, lapseni."
— Rouva Hage huokasi tilikirjaa tarkastellessaan, muitten surujen lisäksi tuli vielä rahahuolia, hän ei koskaan saanut rahoja riittämään — ne hupenivat jumalaties mihin.
Mutta enemmän huolissaan oli hän sittenkin lapsistaan, — raukeaisivatko Charlotten toiveet tyhjäin, — ja Anne Sofie se aina ensimmäisenä onnettomuutta julisti. Voi, nämä lasten aiheuttamat surut ne särkevät vielä hänen sydämmensä, ne eivät koskaan lakkaa, ne ovat joka päivä yhtä vaimentumattomia ja kalvavia. Olkoot lapset sitten kotona tai muualla. Johanneksen hän lähetti, viisaimman kaikista lapsistaan, lähetti kotoa pois jo koulupoikana, vuosikausia oli hän poissa, lukuunottamatta lyhyitä lomaviikkoja, jolloin kotona aina oli lomatunnelma, hän oli poissa kunnes hän tuli heille kaikille vieraaksi. Mitä tiesi hän nyt Johanneksesta? Ja Hagbart, nuorena, kauniina, elämänhaluisena oli hän lähtenyt, hienona ja hyvänä, ilomielin oli hän Hagbartin lähettänyt; vaikka tuska oli hänen sydäntään kouristanut, oli hän ilolla hänet lähettänyt, jotta hänen elämänsä olisi tullut rikkaaksi ja kauniiksi. Ja minkälaisena oli hän saanut Hagbartin takaisin - tuhottuna — ajattelemattomuuden uhrina, tuhansien muitten nuorten miesten päästessä vahingoittumattomina — tuhottuna, epätoivoisena, arkana kuin eläin ja auttamattomasti kadotettuna. Ja sitten hän harhaili täällä, hänen rakas poikansa, kuolevana ei, ruumiina, jota he eivät vielä olleet haudanneet.
Rouva Hage kätki kasvonsa käsiin, elämä oli kovaa, julmaa ja kauheata, — että ihmissydän voikaan kestää niin paljon onnettomuutta ja tuskaa, että se voikaan kärsiä niin paljon särkymättä, kärsiä omien lastensa tähden. Niin, hän oli taistellut, että heidän ympärillään olisi ollut valoisaa ja onnellista, kuinka naurettavan turhaa oli kaikki se taistelu ollut, he olisivat olleet yhtä onnellisia tai yhtä onnettomia, vaikkei hän olisi tehnyt mitään heidän puolestaan, vaikkei hän olisi koskaan koettanut suojella heitä, koskaan kärsinyt heidän tähtensä. Kukaan äiti, ei parhainkaan voinut auttaa lapsiaan, yksinään täytyi heidän, heidänkin, taistella elämisen ankara taistelu.
Yhtäkkiä löi hän lujasti pöytään. Ei — kuinka olikaan hän antautunut moisten ajatusten valtaan, kyllä hän jo niiden synnyn ymmärsi, hän oli ruvennut aprikoimaan talousasioita, harhautunut rahahuoliin ja rahahuolet olivat tuhoavia, turhanpäiväisiä, likaisia, rahahuolet eivät totisesti saisi pilata hänen hyvää tuultaan.
Voimakkailla sormillaan rutisti hän tilikirjan jäykät kannet ja heitti sen hymyillen pesään, hänestä tuntui siltä kuin olisi hän saanut kynsiinsä ilkeän vihollisen. Sitten meni hän eteiseen, aukaisi yöhön molemmat ovet, nyt satoi aivan kaatamalla, ilma kohisi ja maa läiskyi, se teki hyvää pelloille ja niityille.
"Rohkeuttaan ei saa kadottaa", sanoi hän lujasti, käsiään ojentaen.
10.
Seuraavanakin päivänä ja sitäkin seuraavana satoi yhä, tiheinä kattoivat harmaat pilvet laakson, ei sade koskena kohissut, roiskunut tuulen repimänä, taukoamattomana, tasaisesti yltyen se valui, tuntureilla syntyi alinomaa uusia puroja, ruskeita, valkoisena vaahtoavia, koski kasvoi, sen ääni syveni täyttäen pauhullaan koko laakson, voittaen purojen kiivaan kohinan. Virta paisui hetki hetkeltä yhä mahtavammaksi, peitti rannat muodostaen pensaikkoisia saaria, paisui yhä, kuohahteli uhkaavasti ja syöksi ruskeanharmaan vuonsa vavahtelevaa siltaa vasten.