Sten Melde oli tulossa tuntureilta päin, oli iltapäivä, hän oli aikonut oikotietä pyrkiä kylään. Hän oli käynyt eräässä tunturitalossa pyytämässä kyytiä hotellille, tuvassa, johonka hän tuli, istui pieni punervanruskea mies töllistelemässä ikkunasta sadetta, hän kääntyi vierasta kohden, katseli häntä kauan, muttei vastannut mitään. Kärsimättömänä pyysi Sten uudelleen kyytiä, mies kaivoi taskustaan piippunysän, etsi tupakkaa, löytämättä, meni vanhaan tupaan katsomaan olisiko pötky kukaties siellä. Hetkisen kuluttua hän palasi kourassaan tupakkapötky ja kintereillään pieni poika ja musta, märkä narttu, poika istuutui sängynreunalle ja tuijotti silmät suurina Sten Meldeä, koira pyöri hänen ympärillään ja nuuski hänen koipiaan. Mies itse istuutui ikkunan ääreen ja alkoi täyttää piippuaan, kun se oli ladattu, olikin se umpihenkinen, kaikki kaivettiin jälleen ulos, koottiin keltaiselle sanomalehtipaperin palaselle ja piippu puhallettiin puhtaaksi. Poika tuijotteli. Koira nuuski. Piippu ladattiin uudelleen.
Sten mainitsi jotakin kyydistä, koira alkoi murista, mies tarkasteli ilmaa, "senkin koiranrakki", sanoi hän ja alkoi etsiä tulitikkuja. Muurinpankolla oli tulitikkulaatikko, mies katseli sitä kauan, katseli sitten poikaa, osoitti koukkuisella sormellaan laatikkoa, poika ei liikahtanutkaan, tuijotti vain, raskaasti huokaisten nousi ukko itse tulitikkuja hakemaan.
Sitten hän taas asteli ikkunan ääreen istumaan, kestitsi matkalla koiraa pienellä potkulla, sytytti tulitikun ja imi niin että sininen liekki vilahteli hänen hyppystensä vaiheilla, huokasi, puhalsi savua ja katseli kauan sadetta. Imaistuaan pari tukevaa haikua kääntyi hän Sten Meldeen päin, "mistäs kaukaa te sitten olette", kysäsi hän. Sten otti hattunsa ja meni.
Hän oli likomärkä kulkiessaan tunturia alaspäin, sade valui hatunreunalta kasvoille, kaulaan ja selkään, hän ei ollut edes uneksinutkaan, että voisi näin sataa. Ei ollut edes polkua, jota olisi seurannut, korkea pajukko kiertyi kosteana hänen jalkojensa ympäri, hän kompasteli yllättäviin kumpareisiin ja vajosi suonsilmiin, jotka kurlahtaen maiskauttivat hänen kiskoessaan niistä väsyneitä jalkojaan, oliko tunturi noiduttu? Hän kiroili, kompasteli, kiroili taas, sade sakeni harmaana hänen ympärillään, aika ajoin hän ei nähnyt edes lähintä mäntyäkään, vetinen verho tiheni, hälveni, tiheni uudelleen. Matalat puut alkoivat elää, ne tanssivat hänen ympärillään, muuan käyrä koivu nyökkäeli sateen painosta, jota tulvi taukoamatta.
Hän kuuli hiljaista kohinaa, joka pian vaimeni vienoksi solinaksi, mutta yltyi taas kohinaksi, hän seisoi matalan joen rannalla, pienin pyörtein juoksi sen kirkas vesi, se poreili sateen ja oman vauhtinsa vaikutuksesta. Hänen täytyi kulkea sen ylitse. Se oli pitkälle matala, mutta muuttui toisella puolella odottamatta syväksi ja tummanruskeaksi, hän kauhistui ja karkasi takaisinpäin niin että vesi kuohui hänen ympärillään. Päästyään maalle näytti joki taas viattoman matalalta.
Hän löysi uuden kahlauspaikan ja uskaltautui retkelle, varovaisesti hän kulki, askel askeleelta, huomasi joen taas syvenevän, tunnusteli varovaisesti, vettä oli vain polviin. Syvään huokaisten kulki hän ylitse.
Lopen uupuneena, manaten vastuksia, jotka häntä kiusasivat, hoiperteli hän eteenpäin, mättäitä oli yhä tiheämmin, suonsilmät syvenivät, koivunvesat tihenivät pensaikoksi, hän työntäytyi lävitse veden pärskyessä hänen ympärillään, ihmeellisen raskaspisaraisen veden, joka oli aivan toisenlaista kuin sade, ikäänkuin ei hän jo ennestään olisi ollut tarpeeksi märkä. Päästyään onnellisesti koivuviidakosta, harhautui hän pienen lammikon rannalle, se oli kuin maan uumeniin johtava musta läpi, jota ympäröi vajottava turve. Lammen rantoja seuraten lenteli piipittäen outo lintu, se häilähti siipiään sävähyttäen hänen ylitseen ja palasi taas kierrokselleen. Lammikko oli aivan pieni, hän alkoi reippaasti kiertää sitä, mutta lammikko suurenikin, se kasvoi, hän kulki kulkemistaan, mutta lammikosta ei vaan tullut loppua, lammikko tekeytyi pitkulaiseksi ja vihdoin siitä erkani kapea ruohikkoinen lahti esteeksi hänen tielleen. Poukaman ympärillä kasvoi tiheätä, harmaata pajukkoa, koettaessaan työntyä lävitse vajosi hänen jalkansa polvea myöten, pajut kasvoivatkin vedessä. Hän säikähtyi niin, että alkoi juosta takaisinpäin, kompastui ja kaatui, haparoi sitten varovaisesti edelleen. Saatuaan lammikon sivuutetuksi tuli hän harmaille kallioille, taivaltaminen oli nyt kevyttä, poljettavana oli luja pohja. Kallioilta joutui hän matalaan, tiheään hongikkoon, jossa oli pehmeätä, rasittavaa sammalta, hongikosta kuului hiljainen kohina, oliko täällä jossakin ehkä virta tai koski, ei, metsähän siellä vain humisee, jokainen askel pehmeässä sammalistossa oli niin väsyttävä, nyt en minä jaksa enää, ajatteli hän, tuohon minä istuudun enkä enää edes yritäkään, käyköön kuinka tahansa, minä en enää mistään välitä.
Hän huomasi jotakin vaaleata vilahtavan, näki harmaan juovan sateen lomitse, oliko siellä taas joki? Hän hoiperteli jyrkkää rinnettä alaspäin, luiskahti, koetti nousta, luisui edelleen ja havaitsi vihdoin olevansa ikäänkuin ojan pohjassa.
Oja olikin kylätie syvine veden täyttämine pyöränraiteineen, aivan lähellä, toisella puolen tietä, oli perunamaa. Sen takana oli jyrkkä rinne, mäen laella oli lato, harmaa ja luhistunut, kaukaa, laakson pohjasta kuului kumeata virran pauhua, laakson toisesta reunasta häämöttivät sateen lomitse tunturit. Haukka kaarteli korkealla kuilun yllä.
Sten makasi kauan ojassaan katsellen eteensä avautuvaa näkyä, hän oli niin iloinen että olisi voinut ruveta itkemään. Hän katseli perunamaata kuin rakasta ystävää, että pelkkä perunamaa voikin olla niin ihanan näköinen, ja latoa, harmaata latoa, täälläpäin asui ihmisiä. Tuossa oli tie.