Maatessaan ojassa vilusta kankeana vannoi hän kalliin valan, tässä kirotussa sateenpesässä, harmaine tuntureineen ja suonsilmineen, hän ei viipyisi enää päivääkään. Tämä ei ollut sopiva ihmisten olinpaikka — ei ainakaan hänenlaistensa ihmisten.
Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan, hän oli eroittavinaan uuden äänen — ihmeellisen tutulta ja mieluisalta kuulosti tuo ääni tässä sateen ja sumun tyyssijassa — hän oli eroittavinaan rattaitten kolinaa. Tai oliko se ehkä vain joen kohinaa? Ei — nyt se kuului taas — kuului hypähtelevien rattaitten kolinaa.
Vaikka siellä tulisi piru itse, kiipeisi Sten sittenkin rattaille. Hän ei pelännyt pirua. Hän kapusi tienreunalle.
Tuota jyrkkää mäkeä tuli musta, likomärkä, pieni hevonen, rattaat ja rattailla öljypukuun puettu tukeva mies, päässään sadehattu. Sten asettui keskelle tietä, hevonen pysähtyi niin äkkiä että se luiskahti takajaloilleen, rattailla istuva mies kumartui eteenpäin. Rattailla ei istunutkaan piru, vaan pappi.
Sten tuli niin iloiseksi kuin olisi kohdannut parhaimman ystävänsä, ehtimättä selitystään lopettaa kiipesi hän rattaille. Pappi teki vaieten tilaa.
Sten kotiutui pian rattaille, pani tupakaksi lainattuaan papilta tulitikkuja ja oli mitä loistavimmalla tuulella, huolimatta siitä että paleli kuin kastunut kissa.
Pappi ajoi alamäkeä hyvää kyytiä, hän piteli ohjaksista molemmin käsin, alahuuli oli työntynyt eteenpäin ja ripset olivat painuneet sinisten silmien peitoksi. Silloin tällöin tirkisti hän naapuriaan, -ja näki aina samat tyytyväiset pojankasvot, hänen mielensä pahoittui, mutta hän ei voinut olla katsomatta uudelleen, — eikö noissa piirteissä ollut mitään kevytmieliselle, turmeltuneelle kaupunkilaisnuorisolle ominaista? Ei — niistä puhui vain nuoruus, onnellinen nuoruus! Ja pappi ajatteli katkeran vihan vallassa omaa nuoruuttaan, harvoja vallattomia vuosiaan ja monia kovia, yksinäisiä, ilottomia, epäillen ja taistellen elettyjä, mihinkä oli ilo ollut kätkeytyneenä? Ja tuossa aivan hänen vieressään istui nuori poika, jonka mielestä yksinkertaisin asia tässä maailmassa oli eläminen ja onnellisena oleminen. Ehkä arvoitus olikin ratkaistava juuri näin? Ehkä kaikki raskas ja monimutkainen olikin vain aivojen harhaa, synkkien, ilottomien ihmisten turhanpäiväisiä ajatuksia, ehkä luonnolliset, onnelliset, yksinkertaiset ja viisastelematta iloitsevat olivatkin jumalan lapsia? Uskovaiset puhuvat kieltäymyksestä, mutta miksikä olisi jumala oikeastaan niin mielistynyt ikävyyteen, eikö sittenkin vain pyritty lohduttautumaan, kätkemään omaa sieluntyhjyyttä? Olivatko onnelliset, yksinkertaiset, ilomieliset jumalan valittuja? Olivat, todentotta, jumala ei siis ollut valinnut häntä, oliko jumala ottanut häneltä nuoruuden siksi ettei hänen synkkä mielensä ollut jumalalle otollinen, kuinka hän nyt saisi kadotetun nuoruutensa takaisin, voisiko hän vaatia jumalaa siitä tilille?
"Anteeksi", sanoi Sten yhtäkkiä, "tiedättekö te, pastori, että te astuessanne kiristelette hampaitanne? Se johtuu huonosta ruuansulatuksesta. Sanoo enoni — minulla on eno, joka on lääkäri."
Pappi katsahti katkeroituneena naapuriaan, - mutta Stenin valoisissa kasvoissa ei näkynyt varjoakaan siitä, että hän olisi puhunut pahaa tarkoittaen, pappi läimäytti hevosta, rattaat vierivät rämisten erään talon nurkatse ja alas viimeistä mäkeä. Tienkäänteessä vilahti kylä, vuono ja laituri etäisyydestä, kirkko mäeltään, sitten taas kaikki katosi, he saapuivat valtatielle ja ajoivat mustan, tyynen lammen rantaa pitkin.
"Täällä on ikävää", sanoi Sten, "ennenkuin asuisin täällä, lähtisin vaikka pohjoisnaparetkelle. Jumalankiitos, että täältä pian pääsen."