Pietari nauroi, täytti lasit ja kilisti. Sitten puhkesi ilmoille: »Sinä se olet — — senkin mokoma! — — Semmoinen salaperäinen! Ja minunkin suhteeni! — — Ja sittenkään ei sinun kasvoistasi pilkistä esille pientäkään auringon sädettä!»
»Mutta — — mitä —?»
»Jaha! sepä tiedetään.»
»Mitä tiedetään?»
»Vain niin? — — Todellakin? — Ha, ha! Sinua! Minä voisin murhata sinut!» Ja sitten hän otti Knutia hartioista ja pudisti häntä. Sitten hän otti lasinsa, sanoi »terve!» ja tyhjensi sen niin hyvänsuovan hurjasti, että melkein pelkäsi hänen nielevän sen.
Hanna tuli puuhaten sisään ja toi viiniä punakkana ja tyytyväisenä.
Pietari katseli pulloja. »Se on oikein», hän sanoi. —
»Hanna — sanonko minä hänelle sen?» hän sanoi.
»Mutta Pietari!» hän huusi.
»No, mutta ei suinkaan se mikään valtiosalaisuus ole! Minä en voi enää olla vaiti! — Knut, hän on täällä!»