X.
Oli sunnuntai iltakirkon jälkeen, raskas, painava päivä, semmoinen, jolloin kaikki ihmiskunnan surulliset ajatukset juontuvat mieleen.
Myrsky on tulossa. Lähin osa merta on likaisenkaltainen, taempana on meri mustaa. Siitä kiehuu lyijynharmaata savua, se muodostuu suuriksi vaipoiksi, joitten reunat venyvät vähitellen riippuviksi langoiksi, vihurien syöksyessä kaupungin yli ja kapeisiin vuonoihin, joissa pilvet ahtautuvat mustiksi vuoriksi. Kaupungissa ei sada, mutta tuontuostakin pilkistää näkyviin valkeahuippuisia tunturia.
Sataman ulkopuolella aaltoilee meri levottomana, mutta aallot eivät ole korkeita. Lyheitä, tuimia vihuria kiitelee eteenpäin — näyttää siltä kuin mustaa savua ajeltasiin salaman nopeudella pitkin veden pintaa. Muita purjehtijoita ei ole liikkeessä, kuin muutamia kirkkoveneitä, jotka kulkevat salmen yli reivatuin purjein ja pian katoavat pimeään.
Satamassa on vain kaksi laivaa. Mustine mastoineen ne näyttävät lehdettömiltä puilta. Kaksi pientä höyrylaivaa, jotka ovat rannassa kiinni, samoin kuin savuttomat tehtaantorvet näyttävät olevan aivan liikanaisia ja kärsivän siitä. Laitureilla ei näy ainoatakaan ihmistä; ylös vedetyt astuinlaudat, lyhtypatsaat ja myrskytanko, jonka huippuun punanen pallo on nostettu, törröttävät yksinään. Varastotontilla ulisee surkeasti tuulessa rautapeltipalanen, jolla kielletään tontille rikkoja vetämästä. Suuret meriaitat, jotka aina näyttävät liian kylläisiltä ja kärsivän huonosta ruoan sulatuksesta, näyttävät tänään kahta surkeammilta. Limaisten pylväitten ympärillä, jotka kannattavat niitä, loiskaa vesi kylmänä ja surumielisenä.
Kaupungin kaduilla näkyi vaan muutamia kotiin palaavia kirkkomiehiä — kaikki vaatteihin käärittyinä, tuulta vastaan taistellen. He hajosivat pian ja kadutkin jäivät tyhjiksi tuulten temmeltää.
Yksinäisellä polulla, joka mutkitteli kaupungin takaisella tuulisella mäellä, kävelivät Fonn ja Kornelia. Siellä ylhäällä oli tuuli kahta kovempi.
Se repi känkyräpuita, jotka jäykkine, mustine oksineen ponnistelivat ja vinkuivat, niinkuin olisivat kärsineet kauheita tuskia. Se riehui vastustuksetta paljaitten vuorien yli ja tunkeutui ohuen maakerroksen alle, ikäänkuin se olisi tahtonut kuorittaa sen pois, tupruutteli irtonaista hiekkaa, kuin savua ja heittäytyi sitten vimmastuneena kanervikkoon, joka tuli semmoiseen raivoisaan liikkeeseen, että luuli sen mielettömässä raivossa tahtovan tempautua irti ja paeta suojaan.
Pappi ja Kornelia astuivat hitaasti eteenpäin kumarassa ja vinosti tuulta vasten. He puhuivat hiljaan ja yhtä mittaa — usein tukahutti tuuli heidän sanansa. Molemmat, etenkin Fonn, puhuivat surullisella kiihtyneellä äänellä. Sanomaton tuska tuntui ikäänkuin kuristavan Fonnin kurkkua; hän näytti mieheltä, jota ääretön, auttamaton onnettomuus oli kohdannut.
»— — Jollen minä olisi kuullut sitä teidän omalta isältänne — — en minä olisi sitä koskaan uskonut! — Ja nytkin — nytkin — kysyn minä itseltäni: onko se todellakin tapahtunut!»