»Ne, jotka voisivat auttaa, ovat minun verivihollisiani.»
»Isä — myö ja maksa.»
Holt katsoi alas: »Se on: saada meidät molemmat perikatoon.»
»No, miten vain tahdot. Minusta se on saman tekevä. Minä en kumminkaan käy firmaan osalliseksi. Minä en rupea liikemieheksi — minä huomasin sen äskettäin, kuin minä aioin puhua työmiehille. Minä ehkä kykenisin kuljettamaan uutisia laiturilta konttoriin, mutta mitään suurempaa — jotain asioimista elävällä tavaralla; esimerkiksi työmiehillä — — — ei, siihen minulta puuttuu jotain; minä vaivun velttona kokoon ratkaisevana hetkenä, jolloin suuren kaunopuheisuuden liikkeen suositukseksi pitäisi levitellä siipiään.»
»Knut, sano suoraan: sinä yhdyt äskeiseen huutoon», Holt sanoi vapisevalla äänellä.
»Minä luulisin, että meidän pitäisi jo heittää paraadit pois. Johan me kyllältämme olemme tervehtineet toisiamme hevosen selästä. Minä todellakin haluaisin nousta hevosen selästä alas, ja heittää pois uniformu, töyhtöhattu, hansikkaat, paraatimiekka ja koko romu. Sananen siitä, mitä on tapahtunut: Minä en luule, että sinä petät näitä ihmisiä, isä, siihen olet sinä liian viisas, mutta minä todellakin luulen, että sinulla on ollut näköpiirissä suurempi liike. Julkisesti tarkoitetaan työmiesten parasta, vapautta ja oikeutta, niinkuin toisella puolen katua, vanhoissa taloissa tarkoitetaan 'yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia'. Mutta jos tulee sisään pieneen, salaiseen takahuoneeseen, jossa oikeat kirjat ovat ja jossa oikea tilipäätös tehdään, niin huomaa, että tarkoitusperänä on ollut jotain aivan toista, kuin mitä ilmoituksessa sanottiin: sieltä löytää kalan, isä, kalan. — On niin tavattoman harvoja, jotka todellakin taistelevat sen totuuden lipun alla, jonka he ovat omakseen omistaneet — kaikkein, kaikkein useimmat ovat ihmisiä, joilla on suuret taipumukset kaupantekoon, ja sillä aikaa kuin he ovat suurten aatteiden palveluksessa, menee kalaa, kalaa mainiosti kaupan. — — — Katsopas, kuin minä seisoin tuolla alhaalla ja valmistauduin — minä vakuutan, oikein kauniiseen — lentoon, ja kuin minä silloin näin raa'an työmiehen, — hänellä olikin vielä niin pirullisen proosallinen, kimakka ääni — kuin hän ujostelemattoman hävyttömästi tunkeutui minun kauniiseen ajatusverkkooni, silloin minä äkkiä näin vaihtokaupan täydessä kukoistuksessaan suurten yritysten takaa, ja niin minä seisoin päistikkaa sinun omassa, pienessä perähuoneessasi — missä oikeat kirjat ovat — ja minun täytyi todellakin ihmetellä itseäni: Olinhan minä aina tiennyt, että sinunkin liikkeessäsi oli tämmöinen salainen huone, ja kuitenkin olin minä — hitto ties, mistä se oikeastaan tulikaan — pyrkinyt puhujalavalle rehenteleimään, ikäänkuin minä en olisi aavistanutkaan mainittua pientä solukkaa, ja ikäänkuin minä en koskaan olisi kuullutkaan, että sinäkin kerran olet pyrkinyt vanhojen talojen suosioon, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä kai olin joutunut suunniltani — luulen minä — tästä narrimaisesta mellakasta, tai oli tilaisuus liian viehättävä — jossain syvällä minussa on kai pieni, auttamaton puhuja.»
Knut ei nähnyt isänsä kasvoja, jotka olivat lamppuvarjostimen peitossa. Hän ei nähnyt, että ne yhä kävivät kalpeammiksi, niihin tuli jäänharmaan ja sinisen välinen väri, että silmät ensin tuijottivat, ikäänkuin olisivat päästä olleet putoamaisillaan, mutta sitten kävivät hämäriksi ja tyhjiksi — hän katsoi ylös vasta, kuin käsi tavoitteli ilmasta näkymätöntä esinettä, liikutti lamppua ja sitten katosi, jonka jälkeen kuului raskas jysäys.
Knut oli samassa toisella puolella pöytää. Siinä virui isä kädet nyrkissä, suu auki, silmät kiinni. Knut tutki häntä nopeasti, otti lampun ja riensi ulos. Kohta hän tuli takaisin ja toi vettä; Katriina seurasi häntä. He saivat pyörtyneen sohvalle nostetuksi ja hautoivat hänen ohimoitaan.
»Jumala meitä armahtakoon — he ovat hänet tappaneet», Katriina huusi.
»Minä, Katriina, minä sen olen tehnyt.»