Katriina katsoi kauhistuneena häneen.
»Istukaa hänen luonaan; minä juoksen apteekkiin.»
Kuin Knut tuli takaisin, istui Holt nojatuolissa. Hän näytti väsyneeltä ja hänen äänensä oli vähän käheä. Katriina oli lähtenyt huoneesta.
»Minä en enää siedä mitään», hän sanoi, »loppuun kulutettu, loppuun kulutettu, Knut; minun päätäni huimasee pienimmästäkin ponnistuksesta.»
Knut heittäytyi isänsä tuolin eteen ja tarttui hänen käteensä. »Anna anteeksi», hän kuiskasi.
Holt heilutti hiljaa päätään.
»Tiesinhän minä, että sen piti tulla», hän sanoi. »Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon paljon kaduttavaa. — — Mutta sinun pitää tietää, että vaikket sinä koskaan olisi — sanonut — noita sanoja, niin olisin minä kuitenkin nyt puhunut suoraan sinun kanssasi.»
»Älä vaivaa itseäsi, isä — ainahan me voimme —»
»Ei, juuri nyt. Minun pitää saada sanotuksi kaikki, kaikki. Ajattele, ettemme me koskaan ole puhuneet peittelemättä toisillemme. — — Minusta tuntuu joskus, Knut, että me elämme niinkuin ei meillä olisi mitään tekemistä toistemme kanssa — —»
Knut, joka oli noussut seisomaan, nyykäytti päätään. »Niin on. Siinä se juuri vika on, isä.»