Holt koetti nousta seisaalleen. »Minun täytyy aina kävellä puhuessani», hän sanoi. Hän astui ensin hitaasti ja kumarassa, kädet selän takana; mutta sen mukaan kuin hän puheestaan lämpeni, tuli hänen käyntinsä reippaammaksi, hänen ryhtinsä suoremmaksi. Hän puristi usein kätensä nyrkkiin ja huitoi niillä ilmassa.
»Sinä sanoit äsken sanan — minä olen kosinut mahtavia, sinä sanoit. Niin, Knut, se on totta, minä olen kosinut heitä, Jumala paratkoon. Ensi kerran minä sen tein pelastuakseni isäni kohtalosta. Minä en tahtonut niinkuin hän elää ja kuolla puoleksi halveksittuna seikkailijana rahvaan kesken, joka uskoo alttariviiniä, kummituksia ja pahoja silmiä. Minä koetin ensin tulla toimeen toisten avutta; minä tein työtä, jotta minä olin vähällä kaatua, ja vasta kuin siitä ei apua lähtenyt, aloin minä kuluttaa mahtavien portaita. Minä en onnistunut; minä en vielä ollut oppinut suurta, tuottavaa konstia, olemaan vaiti — olemaan vaiti, silloin kuin sinua poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin muita poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin tuhmuus vallitsee, kuin mielittelyä palkitaan ja epärehellisyyttä kullataan. Mutta minä opin paljon sillä ajalla. Minä opin, ettei kunnollisimpia auteta maailmassa, vaan notkeimpia, kesyimpiä, niitä, jotka äänettömimmin alistuvat hallitsevain tahdon alle, ja että satoja lahjakkaita, itsenäisiä henkiä menee hukkaan siksi, että he eivät voi oppia tätä vaitiolon konstia. Minä olen nähnyt toisen toisensa jälkeen itseäni huonompien juonittelevan, ryömivän, mielittelevän suosioon ja valtaan, myöden ja pettäen kaikki. Minä olen nähnyt näiden samojen ihmisten, jotka niin mainiosti osaavat tekeytyä hoikiksi paksujen joukossa, pääsevän valtaan, pääsevän muitten mahtavain pariin, jotka istuvat hiljaa yhteenliittäytyneinä estääkseen ketään edistymästä, jonka voimia ja rohkeutta he pelkäävät, — minä olen nähnyt näiden hoikkien nöyrien tulevan lihaviksi ja leveiksi ja vuorostaan auttavan toisia tukehuttamaan jotain, joka kelpaa. Kas, sitä minä olen nähnyt, ja minun mieleeni sameni suuttumusta, joka ei koskaan ole siitä lähtenyt; minä lupasin itselleni auttaa kaikkia, joita painetaan alas, joita masennetaan, ja minä vannoin kaikkia näitä mahtavia vastaan, jotka olivat polkeneet minun isääni, minua ja monia muita jalkainsa alle, sotaa, sotaa henkeen ja vereen. — —»
»Ja kuitenkin, Knut, kuitenkin kosin minä vielä kerran mahtavia. Silloin oli minulla itselläni mahtia, rahan mahti. Siihen olin minä päässyt taistelemalla uskomattomia vaikeuksia vastaan, ja siinä minä nyt seisoin, jossa minä tahdoin seista avatakseni täyttä totta ilmeisen tulen vihollistani vastaan. Silloin minun rohkeuteni lamautui — se on ainoa kerta minun elämässäni, kuin se on minulle tapahtunut — ja minä aloin taas kuluttaa mahtavien portaita. Ne olivat minun elämäni raskaimmat vuodet. Minun täytyi liikkua näiden ihmisten kesken, ilkialastomana ja nöyränä ja makeita sanoja huulilla, — minun, joka kihisin vihaa ja katkeruutta. Minun täytyi ottaa vastaan oppia ihmisiltä, joita etevämpi minä olin suuresti sekä ymmärrykseltäni että tiedoiltani! Minun, joka olen luotu taistelemaan, minun täytyi muuttua varovaiseksi, olla ilmaisematta epäkohtia, joita minä tulisesti halusin paljastaa ja poistaa, ja auttaa vastustajiani vahvistamaan ennakkoluuloja, joita minä halveksin. Minun pääni oli täynnä parannustuumia, joita minä monien vuosien kuluessa tehdessä työtä niin, että harvat sitä olisivat kestäneet, kaikenlaista puutetta ja vaikeuksia nähden, usein epätoivossa, lakkaamatta olin miettinyt ja yhä uudestaan punninnut, ja jotka olivat kalleinta, mitä minulla oli — ja sitten en minä uskaltanut antaa kenenkään aavistaa, että minun aivoissani oli ainoata ajatusta. Minussa riehui hurja halu taisteluun, taisteluun koko joukkiota vastaan — ja minun piti tukea hallitsevien arvoa. — — Tämä aika ei ollut minulle terveellinen, Knut, minä hukkasin jotain, jota ei ole helppo voittaa takaisin, ja minussa syttyi viha vastustajiani kohtaan, jota minä en koskaan ole saanut voitetuksi.»
Knut kuunteli kalpein huulin ja puristetuin nyrkin.
»Isä, minä en voi käsittää, että sinä koskaan olet voinut jälleen päästä pystyyn, niin häpeällisesti kiellettyäsi itsesi. Jotta sinä saatoit. Jotta sinä saatoit tehdä niin!»
»Niin — — jotta minä todellakin saatoin!» toisti Holt hiljaa ja katsoi eteensä hajanaisella katseella.
»Luopua taistelusta — nyt, sen minä voin ymmärtää — nauraa kaikelle, huolia siitä viisi! Mutta kerjätä, valehdella, olla heidän nöyränä palvelijanaan — — Isä, miksi sinä sen teit?»
»Niin — miksi?» toisti Holt samalla hiljaisella rukoilevalla äänellä.
»Minulla oli poika —»
»Poikako? — — — Minunko tähden, minun — —!»
»Minä olin heikko, olin typerä, tein suuren vääryyden sinua kohtaan, minä tiedän sen: mutta se — se — oli todellakin hyvässä tarkoituksessa», änkytti Holt. »Ajattelehan vaan, mitä minä itse olin kärsinyt. Isäni nimi oli ensimäinen vastus, joka minua kohtasi elämäni tiellä, ja se pysyi sinä, niin kauvalti kuin häntä tunnettiin. Minä en uskaltanut jättää sinulle perinnöksi sitä vihaa, jonka minä tiesin itselleni lankeavan, minä en uskaltanut tahallani sulkea sinua kaikista noista kodeista, joissa sinä löytäisit, mitä minä en koskaan voisi sinulle antaa, ja erottaa sinut kumppaneistasi, jotka kyllä pian oppisivat karttamaan vihatun miehen poikaa. Minä aloin peljätä, kuin minä ajattelin, että kivesin koko sinun vastaisen elämäsi tien vaikeuksilla, joita voittamaan oikealla ajallaan minä itse en kykenisi sinua auttamaan. — — — Sinä olet minun ainoa poikani, Knut, ja minulle kalliimpiarvoinen kuin kaikki minun tulevaisuuden tuumani.»