Knutin pää oli kumartunut ja hänen katseensa laskeutunut alas. Hän astui lähemmäksi ja pani kätensä isän hartioille.
»Minä en koskaan aavistanut, mitä sinä nyt olet kertonut.»
Holt näytti kutistuvan kokoon poikansa käden alla; ei ollut hituistakaan jäljellä tarkkaa, taistelun haluista miestä. Nöyränä ja arkana seisoi hän Knutin edessä kuin tuomarinsa.
»Ei ole helppo tunnustaa sitä, Knut. Mitä muuta minä eläissäni olen rikkonut — noo, enhän minä ole olevinani mikään pyhimys — mutta tämä ja — ja vielä yksi — se, että —»
»Olisit sanonut minulle kaikki, isä.»
»Minä pelkäsin sinua, Knut. Ja minä luulin, että sinä mieluimmin tahdoitkin pysyä ulkopuolella.»
»Hävetä minun täytyy, että olen antanut sinulle syytä siihen luuloon»,
Knut sanoi ja syleili äkkiä isäänsä.
Holt pani ehdottomasti kätensä ristiin. Hänen ohuet huulensa vapisivat. Hän ei uskaltanut liikkua. Sen jälkeen kuin Knut oli tullut aikuiseksi, eivät he koskaan olleet hyväilleet toisiaan, tuskin kätelleet. Ja nyt hyväili Knut häntä, nyt, kuin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi. Hän pudisti hiljaan päätään.
»Minä en ole vielä valmis. Istu alas ja kuule edelleen.»
Knut istuutui ja Holt jatkoi.