»Minä en sitä kestänyt, enkä ollutkaan mitään saavuttanut. He eivät uskoneet minua ja siinä he tekivät oikein. Minä rikoin välit ja sitten —» tässä hän oikasihe ja näytti kynsiltä ja nokalta — »sitten, usko pois, minä purin puolestani. Sen minä sanon, että kun nämä mahtavat taas kohtasivat minut taistelukentällä, silloin he katuivat, että he olivat hyljänneet minut. He aavistivat, että minä kohta komentaisin sotajoukkoa. He tiesivät, että oli kyllälti vihastuneita pikkukauppiaita, käsityöläisiä, työmiehiä ja muita, jotka vaan odottivat päällikköä hyökätäkseen. Oli vuosikausien hillitty vastustuksen henki, joka oli ilmituleen hulmahtava minun ensi sanoistani. Tyytymättömät olivat kauvan sitten kehoittaneet minua rupeamaan heidän johtajakseen. Mutta minä olin kieltäytynyt — minun aikani ei ollut vielä tullut, meillä ei ollut aina samat tarkoitusperät, enkä minä uskonut kansaa Jumalan armosta ja muita puhetapoja. Mutta nyt minä tein varman päätöksen: minä rupesin heidän johtajakseen. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Knut: kala, kala. Sinä ajattelet, että minun olisi pitänyt seisoa yksin, ylpeänä ja riippumattomana. Se kuuluu suurelta, se on totta; mutta mitä minä olisin saanut aikaan? Ne, joitten puolesta minä taistelin, olisivat pettäneet ja pilkanneet minua ja ne, joita minä vastustin, olisivat arvelematta polkeneet minut jalkoihinsa, eikä kukaan olisi kaipauksen huokaustakaan minulle uhrannut. — Mutta jälkimaailma — jälkimaailma olisi suonut minulle oikeutta! Pulma on siinä, ettei jälkimaailma olisi koskaan saanut mitään tietää Arne Holtista. Minulla ei ollut mitään suuria ajatuksia kirjoihin pantavana, jotka voisivat kertoa minusta; minä olin vain käytännöllinen mies, joka näin, että pieni kaupunki huokaili ahtaimman perheherruuden alla, joka koskaan on sortanut pientä yhteiskuntaa. Minä tunsin useita, jotka kärsivät sen kautta vääryyttä, minä näin epäkohtia, jotka minua liikuttivat, ja minä olin varma, että jos minä pääsisin valtaan, minä voisin tehdä jotain hyvää näille pikkuihmisille, jotka olivat vaiti ja kumarsivat, mutta hiljaisuudessa kirosivat itsevaltiutta. Minä ehkä olen käynyt liian kovakätiseksi — minä en ehkä tarpeeksi huoli hienommista vaikuttimista, minä myönnän sen. Sitten minä tartuin peräsimeen ja niin sitä aljettiin. Minä olen aina rakastanut taistelua, avonaista, armotonta taistelua, niin, minä myönnän sen, minä olen ehkä liiaksikin rakastanut sitä. Vasta kuumassa, tulisessa taistelussa olen minä oikein tuntenut voimani, ja nyt minä sain, mitä minä tahdoin.»
Ja sitten hän kuvasi kaikkia niitä tuimia otteluita, joissa hän oli ollut pikkuporvarien väsymätön puheenjohtaja, vanhojen talojen säälimätön ahdistaja. Hän eli kaikki uudestaan. Hänen silmiinsä tuli sama terävä, läpitunkeva katse, jonka hänen vastustajansa tunsivat niin hyvin, hän astui varmoilla, jäntevillä askelilla — joka lihas oli vireissä. Hän näytti amiraalilta komantosillalla kanuunain jyristessä. Muisto niistä monista kerroista, jolloin hän oli taistellut ylivaltaa vastaan, teki hänet melkein kauniiksi.
»Olkoon menneeksi», hän sanoi lopetettuaan kertomuksensa, »etten minä saa sijaa paraimpien joukossa, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloa ja vääryyttä vastaan — olkoon menneeksi, että minä saan viimeisen paikan, hyvin halvan paikan, semmoisen, jota monet halveksivat. Se on minusta saman tekevä. Suuria asioita en minä ole aikaan saanut, se on totta; mutta joku, jota minä olen auttanut, on minua kuitenkin kiitollisena muistava. Maailmanparantajan tehtävää en minä saanut; mutta tässä pienessä yhteiskunnassa olen minä herättänyt uusia voimia vireille ja pannut useampia kuin yhden hyvän asian alkuun. Monet sen muistavat minusta. Ja niin minä sanon: jos minun taas olisi valittava, — minä valitsisin, niinkuin minä silloin valitsin, hetkeäkään arvelematta.»
»Ja työmiehet sitten, jotka minä muka olen ostanut. Minä olen tahtonut heidän parastaan, Knut. Minä olen itse ollut työmiehenä ja tunnen heidän tilansa. Minä en ole tahtonut auttaa heitä herruuteen, jota he vain käyttäisivät väärin; minä en ole ladellut heille korupuheita. Mutta minä luulen, että meidän työmiehemme saattaisivat olla sata kertaa kunnollisempia, kuin he ovat; minä luotan parempiin kouluihin ja parempiin työtapoihin, ja minä luulen, että minä kaikessa puutteellisuudessani olen tehnyt kokeita, jotka ansaitsevat huomaamista. Mutta minä olen hankkinut heille talon ja antanut heidän äänestää tahtoni mukaan. Se on minun syntini. Mutta kelle minä sillä olen tehnyt väärin? Minä en ole yllyttänyt heitä, enkä uhannut heitä. Heistä tuli minun liittolaisiani, se on totta, mutta olihan heidän oma asiansa kysymyksessä. Minä olen käyttänyt omaa valtaani kukistaakseni vanhojen talojen itsevaltiutta. Mutta kuka siitä hyötyi? Kysy keltä tahansa, olenko minä hankkinut itselleni etuja. Mutta mitä minä olen tehnyt, jota minä en koetakaan puolustaa ja joka nyt on saattanut koko minun liikeasemani vaaraan: minä olen vihannut vanhoja taloja ja heidän liittolaisiaan enemmän, kuin minä olen rakastanut niitä, joitten puolesta minä olen taistellut. Minä olen satoja kertoja saattanut oman asemani kauppamiehenä vaaraan siksi, etten minä voinut sietää sitä ajatusta, että nämä ihmiset jälleen pääsisivät valtaan, vaikkapa vaan yhdeksikin hetkeksi. Ja nyt oli vaara suurempi kuin koskaan. Minun olisi pitänyt tällä vaikealla ajalla pienentää liikettäni. Mutta minä tiesin, että työmiehet, jos minä vähensin heidän palkkaansa vaikka yhdellä killingilläkin, olisivat unohtaneet kaikki, mitä minä olin tehnyt heidän hyväkseen, ja että he uhatakseen tai kostaakseen antaisivat minun vastustajani palkata itsensä ja auttaisivat heitä voittoon. Ja sitä minä en saattanut sietää. Minä sanoin itsekseni: menköön myttyyn kaikki tyyni sitten perästä päin, mutta vaalien ajan minä tahdon pitää käymässä täydellä höyryllä. Siinä on kala: se ei ollut työmiesten tähden, kuin minä koetin pitää kaikkea pystyssä, vaan siksi, että minä mieluummin tahdoin sortua, kuin väistyä noitten ylpeitten heittiöiden tieltä!»
»Siinä on totuus, Knut. Minä en tähän asti ole luullut, että minun tarvitsisi hävetä, mitä minä olen tehnyt. Mutta kuin minä kuulin huudot tuolta ulkoa, silloin minä sen ymmärsin: sinun ja minun pitää erota. Sinun ei pidä tarvita laahata minun entisyyttäni. Se voi olla hyvä kyllä minulle, mutta ala sinä uuden lipun alla. Siksi, — niin raskaalta kuin se minusta tuntuukin, sanon minä vieläkin: matkusta, etsi suurempia vaikutusaloja, sinun täytyy ja sinä voitkin saavuttaa korkeimman. Anna, minä sitten koetan pitää pystyssä viimeisiä jätteitä haaksirikon jälkeen. Jos sinun käy hyvin, olen minä tyytyväinen.»
Knut istui pöydän ääressä, käsi posken alla.
»Jos minä olisin matkustanut vähemmän, isä, niin olisin mahdollisesti toimittanut vähän enemmän. Olisin joka tapauksessa jättänyt nuo onnettomat, ylpeät sanat sanomatta. Niinkuin minulla olisi oikeutta nuhdella sinua jostain, minä joka —»
Hän nousi äkkiä ylös.
»Ei, isä, nyt en matkusta. Minä rupean sittekin firmaan osakkaaksi. Minä en ole koskaan tehnyt työtä, isä, tai tehnyt työtä ajottain, se on minun onnettomuuteni. Mutta siinä pitää tapahtua muutos. Mitä minä tarvitsin, on nyt tapahtunut: me olemme tulleet köyhiksi. Jos me voimme pitää liikettä pystyssä, niin se on hyvä — jollemme, niin me muutta melutta suljemme kaupan ja alamme alusta.»
»Niinkuin sinä tahdot, Knut. Minä astun iloisena uppoavaankin laivaan, kuin sinä komennat.»