»Mitä sinä arvelet Knut? Emmekö syö täällä ylhäällä?» Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.
»Isä», Kuut alkoi vähän hämillään, kuin hän oli mennyt; »älä pane pahaksesi; mutta minun tekisi mieli jotain sanoa: Miksi sinä et mene naimisiin Katriinan kanssa?»
Holt kävi tulipunaiseksi. »Ei, Knut, minä vakuutan sinulle kunniani kautta — hän on todellakin kunnon ihminen.»
»Juuri sen minäkin olen huomannut. En minä mitään pahaa tarkoittanut.»
Holt kalisutteli kynsillään hampaitaan:
»Minä luulin — — ettet sinä sitä tahtoisi — ja Katriina ei tahdo ilman sinun suostumustasi.»
Katriina tuli takaisin ja kattoi pöytää.
»Sinä valmistat vaan kahdelle sijaa, Katriina», Knut sanoi. »Etkö sinä syö meidän kanssamme?»
Katriina jäi ensin seisomaan jäykkänä kuin kanki, lautanen kädessä ja kävi ensin hyvin kalpeaksi, sitten niin punaiseksi, kuin ainoastaan hyvin naivit ja hyvin verevät ihmiset saattavat tulla. Hän katsoi ensin peljästyneenä Knutiin, sitten Holtiin. Knut oli sanonut »sinä» ja pyytänyt häntä syömään heidän kanssaan, ja nyt nyykäytti Holt puoleksi hämillään hänelle. Hän pani lautasen pois, vaipui tuolin reunalle ja alkoi kuivata silmiään ja pureskella huuliaan, jotka värähtelivät omituisella tavalla hänen taistellessaan itkua vastaan.
»Knut tarkoittaa —» alkoi Holt ja katsoi levottomasti poikaan, joka samassa puuttui iloisesti puheeseen: