»— että meidän tänä iltana pitää juoda lasi viiniä yhdessä, meidän kolmen.»
»Aivan niin. Sitä, oikealla, jossa on keltaista lakkaa, Katriina — — ha, ha. Tuo silten ruoka sisään.»
Katriina koetteli hymyillä, mutta kyyneleet saivat ylivallan ja hän riensi pois.
Pöytä oli katettu, ja he istuivat kolmen kesken — Katriina tuolinsa äärimmäisellä reunalla ja palaistakaan koskematta. Hän leikitteli vaan veitsellä ja keksi aina jotain noudettavaa. Vihdoin tarttui Knut lasiinsa ja sanoi:
»Niin, nyt me, isä ja minä, tahdomme kiittää sinua, Katriina, kaikista näistä vuosista, joina sinä olet meille molemmille hoitanut vierasta taloa niin hyvin. Nythän se kohta tulee sinun omaksesi —»
Mutta silloin oli Katriinan vastustusvoima lopussa. Hän nyyhki, niinkuin olisi puhuttu hänen omista hautajaisistaan, ja sai töin tuskin sanotuksi kuulumattoman kiitoksen. Sitten hyökkäsi hän ulos. Kuin hän taas tuli takaisin, loistivat hänen punakat, pulleat kasvonsa kiiltävien poskien äärimmäisiä reunoja myöten.
Syötyä istuutui Katriina vaatimattomasti nurkkaan neule käsissä. Pian hän kuitenkin toivotti hyvää yötä ja meni huoneeseensa, jossa hän jatkoi itkuaan ja hiljaisuudessa kiitti Herraa siitä, mitä oli tapahtunut, ja tutki syntistä sieluaan vieläkin ankarammin kuin tavallisesti.
Kuin isä ja poika jälleen olivat yksin, sanoi Knut: »Sinä et koskaan ole kertonut minulle mitään äidistä.»
Holt pani piippunsa pois ja oli vaiti vähän aikaa.
»En, mutta minä ajattelin häntä tänään. Sinä ehkä tiedät, että hän oli
Vikin morsian, kuin minä —?»