»Niin, minä tiedän — kaikki.»
Holt hengitti syvään.
»Hän ei ollut onnellinen», hän sanoi. »Hän oli kaikkea, mitä minä en ollut: hieno, arkaluontoinen, pelkäsi taistelua, rakasti satuja ja runoja ja semmoista, josta minä en välitä. Minä en ymmärtänyt häntä, enkä koettanut ymmärtää. Mitä hänessä kaikkein vähimmin voin käsittää, oli se, ettei hän koskaan suuttunut, ei koskaan vastustanut, ei koskaan moittinut minua mistään. Tätä hurskautta, hiljaisuutta minä pidin halveksimisena, joka minua ärsytti. Ja sitten oli hänellä tapana katsoa minua silmiin — — aivan tyynesti ja lempeästi, mutta se katse tunki minuun, se pakoitti minun omaa tuntoani puhumaan ja ajamaan hänen asiaansa niin, että se minua suututti kaksin kerroin, etten minä voinut puolustaa itseäni. Näetkös, Knut, minä uskon rangaistusta jo tässä elämässä. Minun rangaistukseni on ollut, että minä, sinun varttuessasi, olen kaivannut ja ikävöinyt juuri sitä, mitä hänellä oli ja jota sinulta ei saanut puuttua. Hän oli Kornelian kaltainen, Knut — —»
Oli myöhäistä, kuin isä ja poika erosivat. Kuin Knut oli mennyt, alkoi Holt riisuutua. Hän oli riisunut päältään nutun ja saappaat ja pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin ja täyttänyt piippunsa istuakseen lukemaan, niinkuin hänen tapansa oli, kappaleen Darwinista ennen maata menemistään, kuin soitettiin portilla. Vähän ajan perästä tuli palvelija ja ilmoitti, että ulkona oli mies, joka tahtoi puhua hänen kanssaan.
»Tähän aikaan! — No, tulkoon sisään.»
Kuului raskaita askelia portailta, joku hapuili kädensijaa, ovea lyötiin kaksi kertaa koko nyrkillä, ja sitten tuli sisään kippari semmoisena kuin hän oli ollut laivassaan sinä myrskyisenä sunnuntaina, jolloin Holt oli käynyt Vikin luona.
Holt löi kätensä yhteen ja jupisi: »Hitto senkin vieköön! Hänet minä olin aivan unhottanut.»
Hän ei päästänyt toista puhumaan. »Oletko sinä valmis?» hän kysyi.
»Olen; me vain odotamme tuulta. — Täytyykö hänen olla muassa?»
Holt pureksi vimmatusti alahuultaan.