Holt itse oli vähän hajamielinen. Häntä näytti suuresti huolestuttavan, ettei yksi hänen laivoistaan päässyt lähtemään tyynen vuoksi. Eihän sillä mitä kiirettä ollut, Knut lohdutti, mutta Holt näytti olevan toista mieltä.
Knut ja Kornelia tapasivat toisiaan tiheään Pietarin ja Hannan luona. Eräänä iltana kuin he olivat lähteneet ystäväinsä luota tavallista vähän aikaisemmin, jäivät he vähäksi aikaa kadulle kävelemään. Ilma oli kylmä ja kirkas, maa oli kovaksi jäätynyt, kuuvalo välkkyi jääpeitteisissä rapakoissa, jotka edellinen sadeaika oli synnyttänyt moniin vesisäiliöihin, jotka olivat kaupungin kaduille ja toreille omituisia. Oli lukematoin joukko luistinratoja, joilla poikia ja tyttöjä joukottain kiiteli nauraen ja huutaen. Pitkillä välkkyvillä radoilla oli vastustamaton viehätysvoima. Tyttöjä kori kainalossa ja poikia kääry kädessä pysähtyi matkallaan leipuriin tai kauppiaaseen, he katselivat ensin niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään asiaa, tai niitä, jotka kiusaus jo oli voittanut, menivät, jäivät taas seisomaan, koettelivat laskea yhden ainoa kerran liukua — ja olivat hukassa. Leipuri sulki puotinsa ja kauppias myös; mutta luistinradat täyttyivät yhä täydemmiksi, ja kuu katseli hymyillen riemuitsevaa nuorisoa, jonka se oli viekoitellut kiusaukseen valaistessaan lätäkköjen kiiltävät pinnat oikein välkkyviksi.
Knut ja Kornelia kävelivät käsitysten edestakaisin mutkikkailla kaduilla ja puhelivat omasta onnestaan ja rakentelivat tuulen tupia. He hyyräsivät huoneita ja sisustivat niitä. He katselivat talouskauppojen valaistuja ikkunoita ja valikoivat ehdolle.
Äkkiä purskahti Knut nauramaan.
»Mitä nyt?» Kornelia kysyi.
»Minun täytyy nipistää itseäni käsivarteen saadakseni tietää, että se todellakin olen minä itse, joka tässä kuljeksin ja olen taloudellinen ja olen niin kerrassaan kiintynyt siihen, mikä minusta rikkaana ollessa oli niin selittämättömän ikävää. Minä alan horjua uskossani kostoon. Minä olen yhtä aikaa saavuttanut kahdenlaisen onnen, minä olen voittanut sinut ja minun on täytynyt ruveta työtä tekemään. Todellakin, minä en ole sitä ansainnut.»
Kornelia veti häntä jäälle, joka oli jätetty tyhjilleen, ja samalla lumous oli vallannut heidätkin. Puoleksi hilliten nauruaan ja kaikenlaisia leikkipuheita puhuen he leikkivät lasten leikkiä. Hyväksi onneksi oli paikka, jossa se tapahtui, aivan tyhjä. Mitähän pikku kaupunki olisi saanut ihmetelläkseen, jos heidät olisi huomattu: Kornelia Vik, Jaakko Vikin kunniallinen tytär oli laskenut liukua henttunsa kanssa kirkkomäellä.
Nyt ainoastaan vanhat talot näkivät heidät. Mutta näiden kunnianarvoisten rakennusten silmät säihkyivätkin oikein tulta sitä nähdessään, eikä kuukaan ollut kokenut sen tapaista tässä arvokkaassa kaupungissa.
He astuivat edelleen ja jatkoivat keskusteluaan. Joka kerran kuin he tulivat ajatelleeksi, miksi heidän täytyi kuljeksia kadulla tuumiaan tuumimassa, eivätkä voineet yhtyä Kornelian kodissa, puhuivat he hiljaa ja vakavasti. Mutta pian he taas häipyivät tulevaisuuteen ja olivat iloisia ja toivoivat, ja kuin he erosivat Vikin talon kohdalla, oli heillä mielet täynnä onnellisia unelmia.
Knut istuutui huoneeseensa tultuaan työpöydän ääreen. Hän ei koskaan tehnyt joutuisammin ja paremmin työtä, kuin tultuaan kotiin Korneliaa tapaamasta, Hän oli ehkä istunut tunnin ajan kuin portinkelloa soitettiin. Sen jälkeen kuului askelia portaissa. Portti avattiin. Hän luuli tuntevansa isänsä äänen, joka kysyi: »Kuka se on?» — Sitten oli hiljaa hetkisen. Sitten seurasi kimakka huuto — se mahtoi tulla naisesta —, ja sitten kuului taas miehen ääni, ensiksi hiljaa uhaten, sitten kehoittaen, rukoillen. Naisen ääni kävi kuitenkin yhä voimakkaammaksi ja kimakammaksi, sitten kuului temmellystä ja jysäys, kuin olisi painiskeltu. Äkkiä yhtyi puheeseen toinen miehen ääni, matala ja karkea, Samassa päästi nainen niin epätoivoisen hätähuudon, että Knut, joka oli noussut ja seisoi ja kuunteli, otti lampun ja riensi ulos.