Kuin hän oli tullut puolitiehen portaita alas, kuuli hän matalan miehen äänen sanovan: »Minä en voinut siihen mitään, Holt; hän oli metsäkissaa pahempi. Hitto tietköön, miten hän pääsi ulos ja sai haltuunsa ruuhen.»
Alhaalla porraskäytävässä oli puolipimeä. Alimmalla portaalla oli lyhty ja valaisi puhujan vaskenkarvaisia kasvoja, hänen suurta nahkahattuaan, joka ulottui alas korville, ja hänen karkeata islantilaista villapaitaansa, Knut tunsi hänet isän kippariksi. Nostaen lamppua astui hän muutamia portaita alemmaksi ja huomasi silloin myöskin isänsä, joka seisoi — paljain päin ja yönutussa — kumartuneena naisen yli, joka oli polvillaan portailla ja riippui kiinni käsipuissa.
Kuin vanha Holt kohotti päätään ja huomasi poikansa, pääsi häneltä kumea, ähisevä huuto. Hän väistyi takaperin portaita alas kuin kauheata näkyä. Samassa kohottautui myöskin nainen, tuijotti hetkisen suurilla säihkyvillä silmillä Knutiin, huusi sitte hänen nimensä oudolla lausumistavalla, lensi portaita ylös ja heittäytyi hurjasti hänen kaulaansa, jolloin Knut pudotti lampun, joka sammui ja meni murskaksi.
Yläosassa portaita, jossa vieras nainen riippui Knutissa, nyyhki ja lausui käsittämättömiä sanoja, oli aivan pimeä. Alapäässä loisti lyhty himmeästi. Kippari seisoi kädet housuntaskuissa ja katsoa tuijotti välinpitämättömänä eteensä. Holt oli istuutunut alimmalle portaalle. Niinkuin hän siinä istui kyyryssä, ohkaiseen yönuttuunsa käärittynä, pitkä selkä koukussa ja pää peitossa, näytti hän apinalta.
Vieras nainen yhä nyyhki ja huusi. Tuontuostakin pui hän nyrkkiä alhaalla oleville ja vilkkui heihin kuin metsän peto.
»Valaise meitä, isä», Knut kuiskasi — kuului siltä kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Mutta Holt ei kuullut mitään. Hän istui kädet ristissä, vavisten koko ruumiissaan ja jupisi: »Nyt se on mennyttä, nyt se on mennyttä.» Vasta kuin Knut kolmannen kerran puhutteli häntä, nousi hän ylös ja otti lyhdyn. Kuin hän meni kipparin sivu, sanoi tämä: »Minulla kai ei ole enää mitään täällä tekemistä?» Holt ei vastannut; hän katsoi häneen tylysti ja astua tallusti toisten edellä ylös portaita ja sisään.
»Pyydä Katriinan tuomaan tänne lamppua», Knut sanoi. Holt pani lyhdyn pöydälle ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.
Knut seisoi nojautuen pöytään. Hänen silmissään oli tylsä katse, huulet olivat valkeita ja vähän auki; hän näytti siltä, kuin hän kärsisi huumaavan lyönnin vaikutuksista. Toisen kerran toisen perästä vavahteli hän vilusta.
Vieras nainen astui edestakaisin ja huitoi kiivaasti käsillään puhuessaan. Se oli lyhyenläntä, täyteliäs ja miehekkääntarmokas olento. Hänellä oli rusettava iho, karkea, pikimusta tukka ja tumma haiven ylähuulella. Hän oli puettu lyhyeen, englantilaiseen matkapukuun, vaate karkeata, värit koreita. Nutussa oli runsaasti taskuja. Skotlantilainen plaidi, jonka toinen kulma oli olkapäähän kiinnitetty, viilsi toisesta kulmastaan maata. Kaapu, jota hän oli pitänyt päänsä päällä, oli valunut alas selkään. Hänen pukunsa oli hyvin risainen ja likainen, toinen käsi oli verinen. Astuessaan edestakaisin nopeilla, lujilla askelilla ja kiihkeästi hengittäen ja täyttäen huoneen kovalla myskin hajulla, repi hän ensin plaidin päältään ja lennätti sen lattialle, sitten kaapun ja nutun. Vihdoin repäsi hän yhdellä tempauksella hameen röijyn auki, niin että napit vierivät lattialle. Hän puhui yhtä mittaa, kieltä, joka oli norjaa sanavarastoltaan, mutta ääntämistavallaan muistutti puolta tusinaa muuta kieltä. Tuontuostakin hän pysähtyi, syöksähti Knutin luo, heittäytyi hänen kaulaansa ja hänen jalkainsa juureen ja hypähti taas ylös vahtien ovea.
»Minä olen etsinyt sinua kaikista maista, Ranskan kautta Englantiin, Espanjasta Portugaliin. Minä olen laulanut, tanssinut, ratsastanut, kerjännyt, valehdellut, varastanut — oh, minä en tiedä, mitä kaikkea minä olen tehnyt löytääkseni sinut. Lissabonissa minä menin talosta taloon etsien sinua tai sitä toista, kauppiasta — minä en muistanut hänen nimeään. Viimein minä löysin hänet. Hänen luotaan laivalle ja tänne. Sinä olit poissa, et koskaan tullut kotiin, sanoi se vanha mies —» hän pui taas nyrkkiään ovelle päin ja sylki — »Minä näin, että hän valehteli. Hän tahtoi antaa minulle rahaa, paljon rahaa, jos minä vaan matkustaisin pois. Mutta mieluummin minä tahdoin kuolla. Sitten panivat minut lukon taa laivassa. Minä olen koettanut karata — kerran minä hyppäsin järveen, — mutta minut saatiin aina kiinni. Vihdoin tänä iltana, kuin hän makasi — — minä löysin ruuhen, minä olen kiivennyt ylös kallioita pitkin — — katsos, käteni olen minä repinyt verille! Minä hiiviskelin kauvan talon ympärillä — minä luulin pääseväni pujahtamaan sisään. Ei. Minun täytyi soittaa — — sitten tuli hän — — me painiskelimme — se roisto! Voi, jos sinä et olisi tullut!» Hän riippuutui taas Knutiin ja valitteli: »Ethän sinä hylkää minua, petä minua — — tai —» Yhdellä hypyllä oli hän keskellä lattiaa ja näytti säihkyvine silmineen pelästyneeltä metsän pedolta — »Varo itseäsi, minä kostan, jos sinä sen teet!» — Sitten hän taas lähestyi lauhkeana kuin kyyhkynen, mielitellen: »Mutta ethän sinä, kultanen, herttanen, kaunonen —»