Knut ei saanut sanaakaan huuliltaan. Hän seisoi liikahtamatta. Se oli tullut hänelle niin odottamatta ja oli niin kauheata! Hänestä tuntui kuin hän olisi syössyt päistikkaa pohjattomaan kuiluun. Viimein hän sai sanotuksi: »Minä en ole tiennyt tästä mitään. — Minä olen tiedustellut kaikkialta — — minunhan täytyi luulla — —»
»Niin, niin. Kaikki menivät pohjaan, isä, kaikki, paitse minä ja kaksi merimiestä. — — Minä näin isän, ainoastaan pään, ei, ainoastaan silmät, sammuvat silmät — — voi, hyvä Jumala, minä näin ne sitten joka yö, kuin minä olin yksin — — mutta nyt on siitä jo niin kauvan, nyt minä en näe niitä melkein koskaan enää.»
Katriina toi lampun sisään. Vieras nainen katsoi häneen arasti ja taisteluun valmiina ja meni lähemmäksi Knutia.
»Järjestänkö minä huoneen?» Katriina kysyi Knutilta hiljaa, mutta toinen oli kuullut sen.
»Ei, ei, ei», hän huusi, »minä en tahdo olla yksin — vanha mies väjyy minua. Minä tahdon olla sinun luonasi, minä tahdon maata täällä, lattialla tai missä tahansa, mutta yksinäni minä en tahdo olla.»
Kesti kauvan, ennenkuin Knut sai hänet rauhoittumaan. Vihdoinkin näytti hän tyyntyvän ja meni antamaan Katriinalle kättä. —
— — Ulkopuolella hiiviskeli koukkuselkäinen olento melkein kuulumattomin askelin kaikissa käytävissä, portaita ylös ja alas, lakkaamatta edes ja takasin. Kuin Katriina oli lähtenyt huoneesta, pysähtyi hän usein oven eteen kuuntelemaan. Hän ei voinut eroittaa, mitä he sanoivat; hän kuuli vaan vieraan huokailevan ja itkevän, huutavan, rukoilevan ja uhkaavan. Kerran hän taputteli käsiään ja nauroi.
Katriina tuli takaisin ja Holt hiipi porraskäytävään. Ovi oli selki selällään; kylmä viima puhalsi sisään. Hän odotti alhaalla, kunnes kaikki oli hiljaa ylhäällä. Hän aikoi juuri mennä takaisin ylös, kuin joku astui alas portaita. Se oli Knut; hänellä oli päällystakki ja hattu yllä. Holt kätkeytyi nurkkaan siksi, kunnes poika oli mennyt ulos.
Knut kuljeksi maalitta katuja, samoja katuja, joita hän muutamia tuntia sitten oli kävellyt Kornelian kanssa ja rakennellut tulevaisuuden tuulentupia. Kuu paistoi niinkuin ennen kaikille kadun jäätiköille, jotka nyt olivat tyhjiä; taloista katseli siellä täällä joku himmeän keltainen ikkuna hiljaa ja rauhallisesti yöhön.
Hän käveli taas Kornelian kanssa, tunsi hänen kätensä omassaan, kuuli hänen heleän, kirkkaan äänensä, näki hänen vakavat silmänsä ja hiljaisen, tyytyväisen hymyilynsä. — Ja sitten äkkiä toisen, Pampaan lapsen, kiitävän puolialasti hevosen selässä, syöksyen äärettömiä aavikkoja pitkin ruskeat, eläimelliset silmät hurjasti kiiltäen ja suu auki. Hän tunsi hänen kätensä kaulallaan ja paksut huulet poskellaan ja paksun, villaisen tukan ja myskin hajun — — — Knut puri hampaat yhteen, puristi kädet nyrkkiin ja polki maata! Hän oli vähällä huutaa tuskasta ja vihasta. Hänen onnensa oli pirstattu, koko hänen tulevaisuutensa tehty tyhjäksi yhdellä ainoalla iskulla! Että sai kärsiä niin kauheasti yhden ainoan kevytmielisen hetken tähden! Oliko se kohtuullista? — Hän tunsi vihaa vierasta naista kohtaan, hän kirosi kohtaloansa! — — Hän oli ollut niin nöyrä onnessaan; se oli tuntunut hänestä niin ansaitsemattomalta. Mutta nyt, kuin kaikki, mitä hän oli saanut, niin väkivaltaisesti ryöstettiin häneltä pois, niin hän ei voinut taipua sanomaan: »Sinä korjaat, mitä olet kylvänyt»; hän kapinoi tätä kohtaloa vastaan; hetkisen ajan tuntui hänestä, kuin takana olisi persoonallinen olento, kauhea valtias, ja hän tunsi raivoisaa halua taistelemaan sitä vastaan, sysäämään se valtaistuimelta, hävittämään se.