Mutta se oli vain hetken ajan. Ja hän nauroi taas itselleen. Mitä hän vaati? Oikeutta! Eikö hän ollut sitten jalallaan sysännyt tätä lumivyöryä, joka nyt kulki hänen elämänsä yli, repien mukaansa kaikki, jokaisen kukan, jonka onnen päivänpaiste oli esille loihtinut, jokaisen kultaisen, kaukaisen toiveen, ja sitten hän vaati, ettei lumi vyöryisikään tai että se kulkisi ulkopuolelta sitä paikkaa, johon hän tahtoi rakentaa uuden kotinsa! Hän pyysi sääliä järkähtämättömiltä laeilta! —
Hän hymyili katkerasti. Hätääntyneinä me hyväksymme julmimmankin itsevaltiaan maailman hallitsijaksi. Hurjintakin tyrannia saattaa lepyttää, tai saattaa häntä vastaan ainakin taistella ja häntä kirota; on ainakin se lohdutus, että saattaa sanoa: sinä olet kohtuuton, sinä olet julma! Ihmiset eivät voi luopua jumalistaan, vaikka ne olisivat kivikuvia, joita he voivat ruoskia, kuin kaikki rukoukset ovat olleet turhia!
Hänen vihansa vaipui voimattomana alas tämän hämärän, taipumattoman voiman edessä, jota ei kukaan vallitse. Hän vaipui tuskan pilkkopimeään, hiljaa, hervottomana. Ajattelematta, jäsenet velttoina ja tuntien itsensä vain mustaksi pisteeksi, jota alituisesti kosketeltiin neulankärjellä, kuljeksi hän öisiä katuja, joita pitkin tuulen viima lennätteli päivän kuluessa irtaantunutta hiekkaa. Kaikki nämä pimeät talot makasivat, ne huolivat viisi yökulkijoista, jotka maleksivat katuja pitkin ja kadottavat kaikki unelmansa ja toivonsa. He ovat lujia ja arvokkaita eivätkä siis sekaannu mihinkään säännöttömään. Hän kulki kirkon sivu. Siellä kummittelevat kuolleet tähän aikaan, jotka eivät myöskään sääli. Risti välkkyi kylmästi ylhäällä kalpeassa kuuvalossa.
Hän tuli viimein kaupungin ulkopuolelle, tyhjälle rannikolle. Mastometsän takaa, sataman niemekkeen, meren takaa, joka kätki mustan syvyytensä sen hopeanhohteen alle, jota se tuuditteli, näki hän kaukaa kuultavan niitten tunturien varjot, joitten välissä hän oli nauttinut elämänsä suurinta onnea. Laakso, harmaa, mutkikas tie, välkkyvä virta, laituri lippuineen ja valkea talo, puutarha, josta tuoksui ruusu ja reseda, kaikki oli äkkiä niin selvästi, niin lämpimästi ja elävästi hänen silmäinsä edessä kuin sinä päivänä, kuin hän ensi kerran näki sen laivan kannelta. Ja sen lämmön jälkeen, mitä hän oli tuntenut sydämmessään sen näyn jälkeen, seurasi tuhansia neulanpistoja toisessa kohdassa.
Allaan hän kuuli meren vyöryvän kumeasti kalliota vastaan. Yksi ainoa askel — ja kaikki olisi lopussa.
Ei, mitä hän olisi voinut eilen tehdä, sitä hän ei voinut tehdä tänään. Hän seisoi hänen vieressään, katsoi häneen ja sanoi: »Sitten sinä et olekaan se, jota minä olen rakastanut.» Se, että hän rakasti häntä, antoi hänelle velvollisuuksia. Hänestä tuntui, kuin hänen piti vastata hänelle kaikesta nyt ja aina, vaikka heidän pitäisikin erota.
Hän istuutui alas maahan; hänen teki mieli kaivautua syvälle siihen. Hän oikasihe kovalle, kylmälle tantereelle. Se helpotti vähäksi aikaa, ettei hänen tarvinnut pysytellä pystyssä, tuntui hyvältä koskettaa poskillaan kylmää maata, puristautua teräviä kiviä vastaan, värähdellä vilusta. Hän halusi ruumiillista tuskaa, ettei hän tuntisi henkistä tuskaa niin kauheasti.
Hän nousi ylös ja meni taas kaupunkiin päin. Mihin hän menisi? Kotiinko? Hän ei sietänyt nähdä sitä taloa, jossa se nainen oli, astua siihen huoneeseen, jossa hänen äänensä oli kaikunut. Hän tunsi taas inhottavaa myskin hajua. — — Hän kulki ensimmäistä katua pitkin, jolle hän tuli. Hän luuli kuulevansa askelia takanaan. Hän kääntyi. Samassa kätkeytyi joku portaitten taa. Hän meni lähemmäksi. Aivan oikein, siinä istui mies kumarassa aivan seinvieressä. Se oli isä.
»Isä, oletko sinä ulkona näin myöhään?»
Vanhus kumartui vielä enemmän kokoon ja purskahti itkemään.