»Knut, Knut», valitteli hän ja itki niin katkerasti, niin epätoivoisesti, että Knut hetkeksi unohti oman surunsa hänen tähtensä. »Nyt on kaikki mennyttä, kaikki mennyttä.»
»Niin, niin, isä, me olemme molemmat menneitä. — — Mutta mene nyt kotiin — sinä tulet sairaaksi, jos sinä istut tässä kauvemmin.»
Hän otti isän käsivarren; vanhus antoi kuljettaa itseään tahdottomasti.
Kuin he olivat linnan portilla, sanoi Knut:
»Hyvää yötä, isä.»
»Etkö sinäkin tule sisään?»
»En — minä tahdon kuljeksia vielä vähän.»
Vanhus jäi vielä seisomaan, mutta Knut työnsi hänet hiljaa portista sisään.
»Mene sisään, isä, äläkä pelkää minun tähteni.»
Holt laahasi itsensä sisään; Knut kulki Pietari Strömin taloa kohti. Hän kiipesi yli laipion ja kolkutti sen huoneen ikkunaa, jossa palvelija makasi. Kuin hän oli koputtanut useampia kertoja, kysyi uninen ääni sisältä: »Kuka se on?»