Vanhan Holtin vapisevilta, verettömiltä huulilta ei tullut ainoata ääntä. Hän vain katsoi poikaansa silmiin niin nöyrällä, niin hellällä, mutta samalla sanomattoman epätoivoisella katseella.
Viimein täytyi hänen päästää pojan käsi; hänen katseensa vain piti häntä kiinni. Knut kääntyi Pietariin, veti hänet syrjemmäksi, pani kätensä hänen hartioilleen ja sanoi:
»Uskollinen ystävä, älä unhota minua. Ja sano terveisiä, sano tuhannet terveiset.»
»Jos te siellä ylhäällä aiotte laivasta mennä, niin joutukaa», huudettiin äreästi kannelta.
Holt ja Pietari riensivät alas veneisiin. Portaat vedettiin ylös, muutamia iskuja, ja laiva alkoi liikkua. Vene jäi paikoilleen maininkiin, niinkauvan kuin laivaa näkyi — sitten he solisivat takaisin ja tulivat märille, surullisille kaduille, jossa ihmiset tallustelivat niinkuin kaikkina muinakin päivinä.
Linnaan vievän käytävän kohdalla molemmat miehet pysähtyivät. »Ettekö te ja teidän vaimonne yhtä hyvin voisi tulla meille tänä iltana?» Pietari kysyi.
»Kiitoksia, kiitoksia — minä en voi, Pietari Ström — minä tahdon ryömiä luolaani — ja —»
Toimittaja Höjsen astui juuri sivu. Hän tuli kadun yli heidän luokseen ja nosti hattua.
»Vaali on toimitettu, hyvät herrat. Aage Storm ja Vildhagen.
Asianhaarain mukaan —»
»Mitä minä siitä huolin», Holt sanoi. »Antakaa minun olla rauhassa teidän vaaleiltanne.»