»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt.
»Laula sitten!»
»Mitä siitä olisi sinulle?»
»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.»
»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa. Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta. Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa: »Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja hellästi.» Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:
On ääni kaukaa helkkänyt,
Te puutteen lapset riviin nyt,
Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi
Ja sortovalta sirpaleiksi,
Punalippu jo uhaten liehuaa,
Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa
Ja huutaa työtä tai kuolemaa.
Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia. Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten. Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa. Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.
Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan ollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta talvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli yhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia vallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet sotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta, äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan. Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille: »Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään? Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli tyhjä.
Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan. Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja rukouksessa» ja hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana hänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai kuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään kauppias Vikin kivenkovat kasvot.
Toinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon kohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin puettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan vanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa.