»Me —?» Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä.
»Ja seminaristi —»
»Se —?» kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi mekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan.
»Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,» lisäsi vieras ja näytti suuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä käsityöläistä.
Hän luki taas kirjeen ja sylki.
»Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,» hän sanoa tokasi.
»Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla avullisena sanomalehden toimituksessa,» toinen sanoi.
Sanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata sanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta kirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli aina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen vuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän lienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata apua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli taipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen rannikkokaupungin asukas.
»Isä oli juonittelija ja juoppo», oli lyhyt elämäkerta virkamiehen kirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut seurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä, kelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli tehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän vaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut valistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin kirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan mielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut, vanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää vaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli viimein köyhänä ja unhoitettuna.
Hänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa näytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin konepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta kuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa nojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja kaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti katkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä, mutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni »hm», josta saattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa oli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui esimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen äkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin joukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa, näytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja hävyttömältä. Hänen kykynsä — Jumala paratkoon! mutta luonne — hm. Joka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika.