Isän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai hän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli kuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut. Ensinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden miesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon kiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja kirjansitomatehtaassa.
Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun ajan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa hänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen vastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla, jotka muista lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki työtä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi rahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja sanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän alkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään. Rahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota kirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli siihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli rahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja. Toimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla, ettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin. Rauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen tuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen saakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä »syvästä horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet, toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa arvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa taloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on kaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin sanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki synnintunnustuksen ja sai anteeksi.
Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli nyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi nopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua ja hänestä tuli varakas mies.
Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin tytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi aikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän tutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan etevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein sisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän oli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän näppäristä pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän, että tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni naulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö näytti kuin kivettyneeltä — hänen henkensä näytti kokoontuneen suuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet häneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän käsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt jokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän, kuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli miettinyt hänen sanojaan. — »Kuinka ihmeellistä!» sanoivat nämä silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.»
Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut. Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. — »Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti.
Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin, teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa. Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut, alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui omituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä auttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt, kuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä hän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin perheessä.
Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt oli siihen syypää.
Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut mitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet, jo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin Jaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen entinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja kysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla, mutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä tunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt. Minä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa — mutta vaikka minut ijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.»
Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.
Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut. Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain ennen kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen talojen» omaisuutta. Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa — Hamren oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan — sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla ja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen uhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan räjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin kunnioittaa Holtin toimeliaisuutta.