Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja sitä pidettiin oikeana — kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa olivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten lopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin tuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne olivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan, ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan.

Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli lähtenyt »huonommista ihmisistä» — hänen isänsä oli talonpojan poika — ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata — siinä suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, — niissä piireissähän liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi, että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon, kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia, jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin huolittiin kirjallisesta sivistyksestä — sen tapainen ylellisyys oli hyvin harvinaista »vanhoissa taloissa».

Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään, niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen seurassaan tuntui tukalalta.

Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän kanssaan yhteydessä.

Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu toimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä hänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien puheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön ensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja eroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli yhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle joutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi yhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei voitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle vastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen luulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin kouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat nimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen kanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui siihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka terävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut ja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään.

Ei kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän ryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin parempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa tehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua varten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi. Hänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa.

Vihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä. Hamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului yhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat käsityöläiset ja — hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin luulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta työmiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut antaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon ja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt saikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään — hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään.

Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun aikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt kauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen virkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja oleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa.

Näiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka, niinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja kuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja hallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten »koko herruutta Jumalan armosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja vieläkin harjoitetaan».

Pienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi syntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan — vanhoihin ihmisiin ja vanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin ja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin juovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea nuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken perityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta. Uudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti »yleishistoriallisia esitelmiä», joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja kirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen valoon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän sanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka aika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä vuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä: Hän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä naisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa, miehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että heillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa onnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissään.»