Saattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset asukkaat, jotka — sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha Holt oli aikaan saanut — olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja myöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat Jumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja tähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän rohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta vastaan.
Valmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi astui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja lähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen sanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen. Asian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti Knutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet peljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet. »Väärinajattelevat» yhtä hyvin kuin »oikeinajattelevat» eivät liioin välittäneet »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä». Vanha Holt käsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja että hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli »asettunut». Hän sanoi sen vuoksi pojalleen: »Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin, kuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen halunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.» Kuin samoihin aikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan yhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle taistelukentälle.
Isä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje Berlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän siitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä ollenkaan. Viimein ilmoitti »Schwabe & Poika» Lissabonista, että Knutia odotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen Knutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin.
Kotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi uusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli ollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran esitelmän »kuolleesta kristillisyydestä», ja siitä tapauksesta sai alkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta sitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin taloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa, ei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan antanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei tämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä — niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen »välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta», niinkuin sanottiin, käytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin erinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään. Mutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen seisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja alentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa. Holt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa.
Mutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas alettiin puhua räjähdyksestä.
Uusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin ratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä uudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt tunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa vastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta. Silloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli oikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja ja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut kunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen valtaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa mielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan pienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli ensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän käveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen saattoi merkitä. Hän oli »asettunut», sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta vanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun, lähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle.
IV.
Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina.
»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy ruveta puolueen johtajaksi, Knut.»
»Sinunko äänilläsi, isä?»