»Aivan oikein,» Fonn vastasi ja ryki vaatimattomasti.
»Hän on paatunut,» Vik sanoi.
»Minä kuitenkin luulen, että Herran käsi nyt on kohdannut häntä niin kovasti, että —»
»Hän on autettu.»
Fonn säpsähti.
»Laivanisäntä Holt on ottanut hänet työhönsä.»
Fonn kääntyi virkaveljeensä.
»Te näette, että tämä mies tukee kaikkia, jotka vastustavat kutsumusta.»
»Niin, tässä on käytävä voimakkaasti käsiksi», puuttui Strand puheisiin ja pääsi viimeinkin puhumaan. Saatiin perinpohjainen selvitys siitä, mitä hän oli toimittanut entisellä »työalallaan». Viimein puhui hän laveasti pakanalähetyksestä. Hänen edellisessä seurakunnassaan oli ollut viisikymmentä lähetyslammasta, joitten hoidosta oli puhuttu hyvin ylösrakentavaisesti viimeisessä piirikokouksessa.
Kornelia lähti tämän selvityksen aikana huoneesta ja meni puutarhaan. Hän välistä kävi niin kuolettavan väsyneeksi, kuin päivä päivältä sai nähdä samoja ihmisiä ja kuulla samoja ajatuksia samoilla sanoilla. Papit, raamatunlauseet, saarnailevat naiset, isä, täti — kaikki he toistivat vain yhtä ja samaa ja yhtä samaa. Aamusta iltaan hengellisistä kirjoista, hengellisistä kokouksista, yhdistysmatoista ja lähetyssukista. Joskus ei tämä puhe häntä ainoastaan väsyttänyt, se sai hänet kiihtymäänkin. Niinkuin nyt se, mitä Fonn oli sanonut. Oliko se sitten niin suurta ja kaunista ryöstää köyhältä baptistilta ja nälistyneeltä työmieheltä heidän toimeentulonsa? Hän taisteli itsensä kanssa, hän tahtoi pakoittaa itsensä kuuliaisuuteen, mutta joskus — voi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen usein oli uskoa, että kaikki se oli totuutta, mitä Fonn ja ne muut julistivat.